Kesäkuun 1953, Kuusamo. Nainen, 19, jätti
Helsingin yliopiston psykologian opintonsa
kesken, kun isänsä katosi talvisodan kaukaisella
rintamalla. Hän palasi kotitilalle, jossa
saunassa oli vielä isän vaatteet, ja järven
reunalla muistojen kaltainen myrsky. Radiot
olivat yleisiä, mutta kaikki lähettäjät oli
suljettu valtion toimeksiannosta: ei uutisia, ei
musiikkia, ei ääniä. Radiot olivat hiljaisia —
eivät vikoja, vaan säädettyjä. Tämä oli
hyvinvointivaltion uusi sääntö: hiljaisuus oli
turvallisuutta. Kukaan ei saanut kuulla, mitä
muita kuulivat.
Hän ei uskonut sääntöön. Hän rakensi oman
vastaanottimensa, johon kytki vanhan
sotilasradiota, jota hän oli löytänyt isän
kellarista. Säätöpyörä oli rätyinen, kiskot
kääntyivät kuin luuranko. Yönä, kun metsä oli
täynnä pimeyttä ja järvi peitti taivaan, hän
sääti radioon. Vain sähköinen kohina. Sitten —
yksi sävel. Kolme sekuntia. Sitten hiljaisuus.
Se ei ollut radiota. Se oli ääni, joka ei
kuulunut maailmaan.
Hän tiesi, että tämä ei ollut vika. Hän tiesi,
että tämä oli viesti. Hän meni metsään, jossa
vanhat talvisotilaat olivat jättäneet kivikkoja
viesteiksi. Hän löysi niistä yhden, jossa oli
kireä, kahden viikon vanha viiva. Kivessa oli
kaksi sanaa: "Tule takaisin."
Hän kulki 17 kilometriä lumisella tiellä, joka
oli täynnä puunrakoja, joita ei ollut ennen
sotaa. Hän löysi rakennuksen — vanhan
tarkkailutornin, joka oli jätetty. Sisällä oli
radio, joka ei ollut yhteydessä mihinkään. Sen
sisällä oli mies, joka oli kuollut viikko sitten.
Hän oli istunut tuolissa, kädet radion päällä.
Hänen kasvoissaan oli hiljaisuus. Hän oli
viimeinen, joka oli lähettänyt. Hän oli kuollut,
koska oli jatkanut lähettämistä. Sääntö oli
selkeä: kukaan ei saa kuulla. Kukaan ei saa
lähettää.
Nainen ottoi radioon. Hän sääti sen uudelleen.
Hän ei kuullut mitään. Hän ei kuitenkaan
laittanut sitä pois. Hän jätti sen pöydälle. Hän
tiesi, että hän oli nyt se, joka piti sen
käynnissä. Hiljaisuus oli säädetty. Mutta hän
oli nainen. Ja nainen ei anna periksi. Hän istui
kellarissa, ja jokaisena yönä hän sääteli
radioon. Ei ääntä. Ei viestiä. Vain hiljaisuus,
joka ei ollut hiljaisuutta. Se oli sisu. Se oli
metsä, joka puhui. Se oli Kalevala, joka ei
ollut enää muistoa. Se oli jännittävä. Se oli
selviytyminen. Se oli viimeinen lähettäjä.
