Nainen palaa Kärsämäelle vuonna 1952, viiden
vuoden jälkeen, kun hänen miehensä oli haudattu
metsän reunalle ilman ruumista. Koulun seinät
ovat räjähtäneet raskaiden ilmapommin jäljistä,
mutta kattila on vielä paikallaan, ja saunassa
hän löytää viisi kivikirjainta, joissa on
kirjoitettu nimet — kuten hänen miehensä, kuten
kaikki muut, jotka eivät palanneet.
Metsä ei ole enää vain metsä. Puiden juuret ovat
muuttuneet hengiksi, joka nousee yöllä ja
kiertää kylän reunalla, jättäen jälkiä:
puunrunkoja, jotka ovat muodostaneet ihmisen
muodot, kiviä, joissa on kuultu ääniä, jotka
eivät ole koskaan puhuneet suullisesti. Se ei
ole taika — se on muistio.
Kun Nainen yrittää aloittaa oppitunnin, lapsi,
joka ei ole koskaan nähnyt isäänsä, piilottaa
kynän saunan pohjaan. Sen jälkeen koko kylä saa
saman unen: metsän reunalla seisoo mies, joka ei
ole kuollut, vaan on jäänyt kiinni.
Kyläläiset eivät puhu siitä. Eivät tarvitse. He
ovat jo kokeneet sen — talvisodan jälkeen, kun
kylät palaavat kuin kuolleita, ja metsä ottaa
takaisin sen, mikä on kadonnut.
Nainen ei voi jättää koulua. Hän ei voi jättää
lasta. Hän ei voi jättää saunaa.
Yönä, jolloin lumipeite on niin paksu, että
kaikki äänet nälkäävät, hän sytyttää saunassa
kivien päälle. Hän ei laulele. Hän ei kutsu. Hän
vain istuu, ja kivien sisällä alkaa kuulua
hiljainen, lämpimä, käsien pyyhkäisy — kuin joku
pesisi hänelle vyötä.
Seuraavana aamuna kylän pojat löytävät koulun
oven auki. Taululla on kirjoitettu viisi nimeä
uudelleen. Ja koulun katto on muuttunut: se on
muodostunut puiden haaroista, jotka ovat
kasvaneet läpi katon, ja ne eivät ole kuolleet.
Ne odottavat.
Kylä ei juo. Ei laula. Ei huuda. Mutta jokainen
tietää: metsä on antanut. Ja Nainen ei ole enää
vain opettaja. Hän on koko kylän saunassa oleva
muisti, joka ei anna periksi.
Taika ei ole taika. Se on sisu, joka ei ole
koskaan loppunut.
