Vuoden 1943 jälkeen ei ole enää kirjoitettu
kuolleiden nimet taululle. Ne ovat kadonneet
kylän pohjoispuolelle, jossa metsä syö kivitien
ja järven reunan. Lääkäri, Eeva Kallio, tekee
joka kylmä yö kahdeksan kilometrin matkan
saunalle, jossa on viimeinen talvisodan vanki:
mies, joka ei hengitä, mutta joka ei myöskään
jäähtynyt. Hänen ruumiinsa on peitetty
käsineillä, joissa on kuivuneita veripilkkuja –
ei lainkaan kylmästä, vaan jostain muusta. Kylä
on tiukasti kielletty käyttämään lääkkeitä,
jotka eivät ole kasveja tai kuuma vesi. Sääntö
on syntynyt vuonna 1940, kun viimeinen sotilas,
joka sai penicilliiniä, alkoi itkeä viikkoja
ilman syytä. Hänen silmänsä olivat täynnä metsän
pimeyttä. Eeva tuntee sen: hän on näknyt sen jo
kymmenen kertaa. Sauna on ainoa paikka, jossa
kuumuus pysäyttää ajatukset – ja jossa hän voi
katsella miestä, joka ei ole kuollut, mutta ei
ole elävä. Hän ei tiedä, miksi hän jatkaa. Ehkä
siksi, että hän itse on kääntänyt koko
talvisodan muistot saunan kivien sisään. Joka
viikko hän lisää yhden kuivunutta
metsäkastiketta kuumalle kivelle. Kun se palaa,
se hengittää. Kun se hengittää, mies katsoo. Ei
sano mitään. Eeva ei sano mitään. Mutta kylä
tietää. Kaikki tietävät. He tulevat saunalle
yöllä, mutta eivät astu sisään. He istuvat
pimeydessä, kuulevat kivien hengityksen, ja
menevät kotiin. Eeva ei yritä pelastaa häntä.
Hän yrittää vain pitää hänet täällä – kunnes
kylä päättää, että se on aika lopettaa. Viime
viikolla hän laittoi kivelle viimeisen
kastikkeen. Se ei palannut. Se ei hengittänyt.
Mutta mies avasi silmänsä. Hän katsoi Eevaa.
Eeva puhui ensimmäistä kertaa seitsemän vuoteen:
"Tule takaisin." Hän ei ollut sanonut
sitä. Hän
ei ollut edes ajatellut sitä. Mutta kylä kuuli.
Ja se tietää nyt: se ei ole kuollut. Se on
odottanut. Eeva päätti. Hän ei enää tule. Hän
palkkasi kylän nuorimman miehen. Hän antoi
hänelle kivin ja kastikkeen. Ja meni metsään.
Järven reunalle. Hän ei ole palannut. Mutta
saunan kivi palaa. Ja mies hengittää.
