Kesäkuun alussa, kun aurinko nousee viideltä ja
pimeys ei koskaan tule täysin, Nainen palaa
Lappajärven rantaan, jossa kylän viimeiset talot
ovat jo purettu ja pohjalla kokoontunut savi.
Hän kuljettaa mukanaan vain kaksi kiveä – ne,
jotka kerran olivat isän saunan alla, ennen kuin
hän jätti ne kylän pohjoisessa pellolla, kun
punaiset joukot kutsuivat miehiä pois. Hän ei
ole palannut koskaan ennen.
Kylän vanha kirkonmies antaa hänelle avaimen. Ei
sano mitään. Vain osoittaa metsän reunan, missä
sauna seisoo – kaksikymmentä vuotta unohdettuna,
katon kaatunut, mutta kivien sarja kokoontunut
alle. Hän laskee kivet alas. Ne ovat kylmät,
mutta ei kuin kylmät. Ne ovat kuin kylmää henkeä,
joka ei ole koskaan hengittänyt.
Ensimmäinen sääntö: ei koskaan sytytä saunaa
ilman kahdeksaa puuta. Hän löytää ne – kuusen,
mänty, koivu, tammi, puolukkapuu, kaski, hirsi
ja yksi viimeinen, joka ei kuulu mihinkään
puulajitukseen: vanha, räjähtänyt palkki, joka
oli kerran talvisodan rintamalinnun tuotu kylään.
Hän laittaa ne yhteen. Ei tulipaloa. Ei liekkiä.
Hän sytyttää vain kiven pohjalla, jossa on
viimeinen, jäänyt hiili.
Toinen sääntö: ei koskaan poista kiveä altaasta.
Mutta hän tekee sen. Hän ottaa yhden kiven pois.
Sen sisältä tulee vesi – ei kylmää, ei lämmintä.
Se on kuin kylmä veri, joka ei ole koskaan
loppunut. Siitä tulee savu, joka ei nouse
ylöspäin vaan kiertää maan pinnan, ja siitä
muodostuu muoto: viisi miestä, kuusi naista,
kaksi lasta. Kaikki kadonneet. Kaikki jotka
eivät ole kuolleet – vaan olleet jätetty.
Saunan lämpö ei tule tulesta. Se tulee siitä,
että kivi on kokoontunut muistoihin. Sisun ei
tarvitse olla voimakasta. Se voi olla vain se,
että joku muistaa.
Kun aurinko laskee, saunan seinät ovat peitetty
pimeällä. Mutta kivi on takaisin paikallaan. Hän
ei puhu. Hän ei itke. Hän painaa otsansa kiveen,
ja kivi vastaa. Ei äänen, vaan lämpöön.
Seuraavana aamuna, kun maanvähennyskomissio
tulee, saunaa ei ole enää. Se on muuttunut
metsään. Puut ovat kasvaneet sen ympärille,
kivet ovat peitetty maa ja sammaleen, ja yksi
palkki, joka ei kuulu mihinkään, on vakiintunut
juureen. He eivät voi purkaa sitä. Eivät voi
kertoa, miksi.
Kylä on kadonnut. Mutta se ei ole hävinnyt.
Nainen lähtee. Hän jättää kiven paikalleen. Ja
jättää myös kaksi kiveä, jotka ei koskaan ollut
mukana. Ne, jotka olivat isän kädessä. Ne, jotka
olivat hänen.
Talvisodan muisti ei ole kivessä. Se on siinä,
että joku muistaa säännön. Ja tekee sen. Ilman
sanoja. Ilman kunnioitusta. Ilman kunniaa. Vain
sisun. Ja se on riittävä.
Sauna on nyt osa metsää. Ja metsä on osa kylää.
Ja kylä on osa maata. Ja maan rinta on lämmintä.
