Nainen asuu Kainuun suulla, vanhassa
metsäkodissa, jossa ei ole sähköä, ei radiota,
ei kirjoja. Hän on erakko – ei valinnut, vaan
joutunut. Talvisodan jälkeen valot katosivat
kaikkialta, ei vain lamput, vaan myös muisti.
Kansa unohti nimet, laulut, hautajaiset. Järvi
ei enää peilannut tähtiä, vaan syöi niiden valon.
Pimeys ei ollut vain puuttumista – se oli
mekanismi. Kun valo katosi, muisti alkoi hajoaa
kuten lumipeite keväällä. Ihmiset unhoittivat
lapsensa nimet, vaimonsa kasvot, isänsä
viimeiset sanat. Ei kukaan muistanut, miksi
valot katosivat. Ei kukaan uskonut, että se oli
sota. Se oli pimeys, joka oli tullut olemaan.
Hän pitää kirjaa puunrunkoon, kynällä, joka on
tehty kivestä ja hiilestä. Joka päivä hän
kirjoittaa yhden sanan: “Aamu.” “Käärme.”
“Koiran haukku.” Ne eivät ole muistojen kuvia –
ne ovat ainoat jäljet, jotka eivät ole vielä
hajoaneet. Hän ei puhu. Hän ei tee saunaa. Sauna
on kadonnut yhdessä laulujen kanssa. Kukaan ei
enää tietänyt, miten lämmitetään kiviä. Hän itse
muistaa, mutta kivien lämpö on kuollut.
Viime viikolla hän löysi koulun tytön, joka
seisoi järven rannalla ja kysyi: “Kuka olen?”
Hän ei vastannut. Hän ei pystynyt. Pimeys oli jo
syönyt kysymyksen. Tyttö meni takaisin metsään,
eikä kukaan enää näyttänyt.
Hän kääntää puunrunkon sivun. Kirjoittaa:
“Kalevala.” Se on viimeinen sana, joka ei ole
hajonnut. Se on viimeinen kertomus, jota pimeys
ei osaa syödä – koska se ei ole yhden ihmisen
muisti. Se on kansan hengen varmuus. Mutta se on
jo vähentynyt. Sanoja ei ole enää tarpeeksi.
Vain yksi kerta on jäljellä.
Hän sytyttää viimeisen pahkakupin. Se ei valaise.
Se ei lämmitä. Se vain palaa – ja kertoo, että
vielä on jotain, joka ei ole kadonnut. Se on
sisu. Se on pimeys, joka ei tahdo antaa periksi.
Mutta kun tuli sammuu, hän ei enää tiedä, onko
hän kirjoittanut sen, vai onko se kirjoitettu
hänelle.
