Nainen palasi Kotkanlahtiin vuonna 1943, jossa

talon seinät olivat vielä täynnä kuoliaiden

ääniä. Talvisodan jäljiltä oli jäljellä vain

kaksi ikkunaa, joiden lasit eivät enää pysynyt

paikoillaan. Hän ei puhunut. Ei kertaakaan. Ei

silloin, kun kylän naiset toivat ruokaa, eikä

silloin, kun pojat kysyivät, onko isä kuollut

kylmässä vai pahassa. Hän vei mukaan vain kaksi

asiana: kivikouran ja kahden kahvinmäärän

alkoholia, jotka olivat jääneet hänen käsistään.

Tuho ei ollut vain sotilasjohtajien

käsikirjoittama. Se oli metsän sydän, joka oli

muuttunut. Kukkulan kivikourat olivat nyt täynnä

kaukaisia sotilaslauluja, joita kuultiin vain,

kun tuuli puhalti kylmässä yössä. Ihmiset

sanoivat, että ne olivat kadonneiden mielten

ääniä. Nainen tiesi, että se ei ollut mytologia.

Se oli kivi, joka oli ottanut kohdun. Se oli

kivikoura, joka oli muuttunut kuulokkeeksi. Hän

ei uskonut. Hän kuunteli.

Selviytyminen ei ollut kunnioitus. Se oli yö,

jolloin hän poltti kahvinmäärän viinaa, ja koko

talo alkoi värähdellä. Hänen kädet olivat yhä

täynnä pölyä, joka ei ollut pölyä — se oli

kylmän maan hienojen hiukkasten jäännöksiä. Hän

ei nukahtanut. Hän istui. Ja kun viimeinen

pullonpohja oli tyhjä, hän meni ulos. Hän ei

mennyt metsään. Hän meni kivikouraan. Hän astui

sen keskelle. Hän otti kivikouran ja pani sen

kylmään maahan. Hän pani sen niin, että se ei

enää ollut kivikoura. Se oli pohja. Se oli

kantava rakenne. Se oli rauta, joka ei koskaan

lämpenisi.

Sotilas oli muuttunut. Hän ei enää ollut sotilas.

Hän oli metsän kivikoura. Hän oli se, joka oli

jättänyt kivikouran paikoilleen, ja joka oli

antanut sille sen nimen. Hän ei palannut. Hän ei

ollut enää pelastunut. Hän oli muuttunut. Kylän

naiset eivät enää toivat ruokaa. He eivät enää

puhuneet. Mutta kun kylmä tuuli puhalti,

kuultiin kivikouran ääni. Ja kun se kuului,

metsä värähti. Ja kun metsä värähti, kylä ei

enää pelkänut. Alkoholismi ei ollut häviö. Se

oli rakentaminen. Se oli sisu, joka oli

muuttunut kivikouraksi.

Synkkä ei ollut tunnelma. Se oli se, että kylä

oli jäänyt ilman sotilaita. Ja silti, kun metsä

kuuli kivikouran, se antoi sen nimen. Ja kun

nainen kuoli vuonna 1947, hän ei ollut haudattu.

Hän oli jäänyt kivikouran alle. Ja kylä ei ollut

enää pelkänut pimeyttä. Se oli oppinut kuunnella.