Helsinki 1947. Talvisodan jälkeen kaupunki on
kuollut sisäisesti: kaikki puutarhat on kaadettu,
jotta saadaan kasvattaa viljaa
sotilasvarastoille. Kaupungin säännöksellä on
yksi lakko: mikään kasvi ei voi kasvaa ilman
valtion lupaa — eikä yksikään siemen saa leviää
vapaasti. Säädökset on kirjoitettu punaisella
mustalla musteella, joka ei imeydy paperiin,
vaan jättää kiven kaltaisen jäljen.
Mies, joka ei ole nimetty, hoitaa viimeistä
puutarhaa. Se on kaksi neliömetriä maata takana
vanhassa koulurakennuksessa, jossa ennen sotaa
opetettiin kansanlauluja. Hän kasvattaa vain
yhtä kasvia: keltainen kukka, joka ei esiinny
mitäään kartassa, ei Kalevalassa, ei metsässä.
Se on kasvanut hänelle vuonna 1942, kun hänen
vaimonsa kuoli sairaalassa, ja hän laittoi
käteen viimeisen siemenen, jonka hän oli
varastanut kylästä, joka oli tuhottu ennen
talvisodan alkuun.
Kevään koitto tulee 1948. Kylmä lumipeite sulaa,
ja viimeinen valtion tarkastaja tulee. Hän ei
ole sotilas. Hän on nuori nainen, jolla on
käsivarsilla vanha punainen kouru — se on
viimeinen, joka on jäljellä valtion säännöksistä.
Hän katsoo puutarhaa. Ei sano mitään. Hän ei
tiedä, että kukka on kasvanut siemenestä, joka
on tuotu pimeästä järvestä, jossa kylässä
uskottiin, että siemenet kuolevat vain silloin,
kun kukaan ei enää muista niitä.
Mies ottaa koko kasvin. Ei leikkaa, ei siementä.
Hän kaivaa sen yhdessä juurineen, ja menee
koulurakennuksen takana olevaan järveen. Hän
pannaan sen veteen. Tässä on sääntö, joka ei ole
kirjoitettu: mikään kasvi, joka on kasvanut
sotilasvaltion kieltojen alla, ei saa olla enää
maan pinnalla. Se on vain yksi sääntö, mutta se
on koko kaupungin sydän.
Kun hän palaa, koulurakennus on tyhjä. Vain
kaksi sieniä kasvaa nyt pohjassa. Ei ketään ole
tullut tarkastamaan. Ei ketään ole kuultu. Mutta
kolmen viikon kuluttua, kun lumisade on sulanut
täysin, keltainen kukka näkyy järven reunalla —
ei yksi, vaan kymmenen. Ja ne eivät kasva maassa.
Ne kohoavat vedestä, kuin ne olisivat olleet
aina siellä.
Kaupunki ei tiedä, mikä on tapahtunut. Mutta
joku on nähty seisomassa järven rannalla,
pimeydessä, ilman takkia. Ja joku on kuullut,
että kun kylmä tuuli puhuu metsästä, se laulaa
vanhan laulun, jota ei ole laulettu seitsemän
vuotta.
Sisua ei tarvita enää. Se on jo käytetty. Mutta
keltainen kukka ei kuole. Se vain odottaa.
