Kesäkuun 12. päivänä 1973, viiden vuoden
kuluttua Talvisodan viimeisistä pohjoisista
kylistä, Tero Välimäki kuljettaa kolme
kylpyhuoneen kattilaa ja yhden kivipöydän saunaa
varten – yksi vanha saamelaisvanhempi, Kerttu,
joka ei enää puhu, mutta käsittää jokaisen
ilmavirran. Hän on viimeinen, joka muistaa
kuinka saunassa ei saa sytyttää tulta ennen kuin
kolme kivikirjainta on asetettu pohjoiseen,
kuten Kalevalan kivikirjaimet ennen jääkärien
lähtöä. Tämä ei ole perinne – tämä on laki.
Vuonna 1958 valtio varmisti, että kaikki saunat
rakennetaan uudelleen standardoiduiksi, ja
kaikki vanhat rituaalit poistettiin
hyvinvointivaltion tehostamiseksi. Mutta Kerttu
ei ole vain vanha. Hän on viimeinen, joka tietää,
että kivi, joka on ollut saunan pohjassa
vuosisatoja, ei ole kivi – se on muisti, joka
säilyttää maan hengen, kun metsä on katoamassa.
Sauna on rakennettu PohjoisPohjanmaan pimeään,
kolmen kilometrin päässä Järvi Kärsämäeltä,
jossa ei ole sähköä, vain aurinkopaneelit, jotka
valmistavat lämpöä – mutta ei tietoa. Valtion
laki sallii vain yhden saunan käytön viikossa,
ja vain niille, jotka eivät ole "
vaikeustilassa".
Kerttu on rekisteröity "
käyttämättömäksi". Tero
ei tiedä, miksi hänelle annettiin tehtävä –
mutta hän tiesi, että jos hän ei vie Kerttua
sinne, hänet lähetetään Lappiin, jossa kaikki
saunat on purettu, ja kivit on myyty
muistomerkiksi.
Kun Kerttu astuu saunalle, hän ei puhu. Hän ei
nuku. Hän istuu kivipöydällä, ja viiden yön ajan
Tero kuuntelee metsän hiljaisuutta – ja kuulee,
kuinka kivi alkaa värähdellä. Se ei ole sähkö.
Se ei ole tuuli. Se on kääntyminen. Kolme
kivikirjainta, jotka hän on asettanut pohjoiseen,
syttyvät pehmeästi, ilman liekkiä – valo, joka
ei lämmittänyt, vaan muisti. Kerttu nostaa
kätensä, ja kivien välistä nousee vanha sävel –
ei laulu, ei sana, vaan se, mitä Kalevala kertoi
ennen kuin se kirjoitettiin.
Valtion sääntö on selkeä: mikään vanha tieto ei
saa herätä. Kerttu ei ole sallittu. Sauna ei saa
toimia. Tero ottaa käsiinsä käsikirjan – siinä
on rangaistus: kahden viikon vanha työ, kaksi
vuotta vankilaa. Mutta kun hän katsoo Kerttua,
joka istuu kivien valossa, ja kuulee, kuinka
kylän vanhat naiset, jotka hän tunsi lapsena,
ovat tulleet metsästä – ilman sähköautoja, ilman
lupausta, vain pimeydessä ja käsissään kuituja –
hän tietää, että tämä ei ole rikkomus. Tämä on
palautus.
Hän ei tee mitään. Hän ei kutsu apua. Hän ei
kirjoita raporttia. Hän vain laittaa kattilan
veden kuumenemaan, ja istuu kivien viereen.
Kerttu kuolee kolmannen yön lopussa, mutta kivi
ei hiljene. Se säteilee. Ja seuraavana aamuna,
kun valtion tarkastaja tulee, hän näkee neljä
naista istumassa saunassa, heidän käsissään
vanhat kuitut, ja ei ole ketään, joka sanoisi,
että tämä on laitonta.
Tero jää. Ei työpaikkaa. Ei palkkaa. Ei
vapautusta. Mutta sauna ei ole enää valtion
omaisuus. Se on metsän. Ja Kerttu on muistin
ensimmäinen puhuja.
