Helsinkiin palannut Urheilija kulkee lumessa,
jalkapäät kipeät, rintakehässä jäännökset vuoden
1940 taisteluista. Hänen koulukiusaamisensa ei
ole muistia — se on jälki käsissä, joiden
lihasjännite nousee, kun hän kuulee naisen
hymyilyn. Hän ei puhu. Ei koskaan. Koulun
kiusaajat eivät enää ole elossa, mutta heidän
nimensä on kirjoitettu kahdeksaan puusepän
työkaluun, joiden kahvat on kireästi kohdattu
hänen metsäkodin oven vieressä.
Sotien välinen aika ei ole vain historia. Se on
metsän sydän, jossa puut muistuttavat
sotilasrakennelmia. Kukin koivu on vahvistettu
sotilaspuuksi, jossa lehdet eivät putoa — ne
jäävät kiinni, kunnes talvi kertoo, milloin ne
on pudotettava. Tämä on uusi maailmanmekanismi:
metsä muistaa. Se muistaa jokaisen kadonneen,
jokaisen karkotetun. Ja se ei anna pakkasen
kautta unohtaa.
Kalevala ei ole runo. Se on kivi, joka on
haudattu hänen isänsä hautaan, ja joka nyt
nousee kylmänä, kuin vanha suuri, kun hän menee
saunaan. Kylmä on täällä elinkelpoinen voima.
Saunan lämpö ei pelasta — se kertoo vain, kuinka
paljon kylmä haluaa voittaa. Kun hän astuu ulos,
kylmä tarttuu hänestä, kuten nuo koulun
kiusaajat olivat tarttuneet hänen nimeensä. Hän
ei vastaa. Hän ei itke. Hän vain istuu kivellä,
joka on Kalevalan viimeinen säe, ja kuulee,
miten puut murisevat hänen nimensä.
Hän ei ole enää urheilija. Hän on se, joka ei
pääse pois. Talvisodan jälkeen hän ei ole
palannut kotiin. Hän on palannut metsään, joka
on muuttunut muistoksi. Ja kun hän yrittää
raataa puun, joka on kasvanut hänen koulun
kiusaajan nimellä, kivi Kalevalan kivellä nousee.
Se ei räjähdä. Se ei puhu. Se vain avaa.
Hän näkee sen ensimmäisen kerran: kivessä on
kuvio, joka on sama kuin se, joka oli
kirjoitettu hänen koulunkoulun seinälle — mutta
nyt se on muuttunut. Se on Kalevalan runo. Se on
kylmän kirjoitus. Ja se kertoo, että sisu ei ole
tarpeeksi, jos ei ole myöskään kunnioitusta
pimeydestä.
Hän ei tee mitään. Hän vain istuu. Metsä ei
muutu. Kivi ei kadota. Kylmä ei lopu.
Tämä on tulos.
