Talvisodan jälkeen kylässä ei ollut enää miehiä,
joilla olisi voinut kantaa puuta saunalle.
Nainen, joka oli jäänyt eloon, toi mukanaan
kaksi asiaa: kädessään kuumennetun kivipalan,
joka oli ollut sodassa hänen isänsä kädessä, ja
salaisuuden, että hän oli noita — ei kertomusten
noita, vaan se, joka tietää, miten valo syttyy
silloin, kun pimeys on liian syvä.
Nykyaika oli saapunut kylään kahdella tavalla:
sähkö ja lainsäädäntö. Saunaa ei enää sallittu
käyttää ennen kuin kyläneuvosto oli antanut
lupan. Kaikki muut saunat oli suljettu, paitsi
yksi — se, jossa nainen oli sytyttänyt tuleen
viimeksi, kun hänen veljensä kuoli. Hän ei
puhunut. Hän ei itknyt. Hän kantoi kiven, ja
kivi oli kuumempi kuin mikään sähkölämmitin.
Kun kyläneuvosto tuli tarkastamaan, he löysivät
saunan ovet kiinni. Sisällä oli valo — ei
sähkövalo, vaan se, joka syntyy kun kivi
puhdistaa. Valo ei valaissut kattoa, vaan kattoa
seurannut hengitys: kylmä, mutta elävä. Nainen
seisoi keskellä, kivi kädestään, ja koko kylä
oli kuullut sen kohinaa viikon ajan — kuin
järven pohjasta nouseva ääni, joka ei ole
ihminen, mutta ei myöskään luonto.
Säännöksiä ei ollut kirjoitettu, mutta kaikki
tunsivat sen: jos saunassa ei ole valoa, ei ole
enää kylää. Jos valo on, mutta noita ei ole, se
on vain kivi. Nainen ei puhunut. Hän ei
vastannut. Hän pani kiven takaisin kattilaan, ja
valo sammui.
Seuraavana aamuna kyläneuvosto teki päätöksen:
sauna suljetaan. Mutta kun he tuli avaamaan ovea,
kivi oli kadonnut. Sen sijaan kattilassa oli
vain viimeinen jäätynyt tihku — ja kylmä, mutta
elävä hengitys, joka ei ollut enää naisen.
Valo ei palannut.
Pimeys oli voittanut.
Mutta kylä ei hajonnut.
Se odotti.
Kuten aina.
Kuten sisu.
