Hän palasi vuonna 1947, kun jää oli vielä paksu
järven keskellä. Metsä oli täynnä kuolleita
puita, jotka olivat jääneet seisomaan talvisodan
ilmavoimien kärkikuvien jälkeen. Hän ei puhunut
enää. Ei sanoa, ei laulaa, ei huutaa. Ääni oli
jäänyt Tolvajärven kiville, kun hänen kaverinsa
kuoli käsillään kääriessään punaista lippua.
Maja oli tuhoutunut, mutta sauna oli jäljellä –
kivinen, kylmä, kattilat yhä täynnä tulta. Hän
rakensi sen uudelleen itse, kivi kerrallaan,
kädet räjähtäneet, sormet vääntyneet. Kukaan ei
tullut kysymään, miksi hän oli tullut. Kaikki
tunsivat. Kaikki olivat kadottaneet jotain.
Ensimmäisenä keväänä hän sytytti saunassa tuleen
ja istui kuin viimeinen mies maailmassa. Vesi
kiehui. Hän kasteli kiviä. Ilma tuli lämmin,
mutta ei lämmin kuin aikanaan, kun äiti lauloi
kylmässä kylässä. Sitten hän kuuli. Ei ääntä.
Ääntä ei ollut. Mutta järvi – järvi puhui.
Se ei lausunut sanoja. Se kertoi kuin metsä
kertoo: kivien paine, kylmän syvyyden kohotus,
jääpinnan rikkoutuminen. Hän ymmärsi. Järvi oli
muuttunut. Sen pohjalla oli jääneet sodan
lentokoneen osia, kaksi sotilaan rintakoriste,
ja yksi kultainen kampi – kultainen kampi, joka
ei kuulunut kenellekään. Se oli tullut metsästä,
ei sodasta.
Sääntö oli yksinkertainen: kukaan ei saanut
ottaa mitään järvestä. Ei kiveä, ei puuta, ei
metalliakaan. Mutta kampi oli jo hänen kädessään.
Hän ei tiennyt, milloin se oli tullut. Ei
tiennyt, miksi se oli siellä. Vain tiesi: se oli
tullut, kun hän oli istunut saunassa ja kuullut
järven hiljaisuuden.
Hän päästi kampin takaisin järveen. Vesi kohosi
hieman, kuin hengästyessään. Kivien kuumuus
katosi. Lämmyt katosi. Mutta hän ei nukahtanut.
Hän seisoi rannalla, ja järvi ei enää puhunut.
Se oli kuullut. Ja se oli antanut.
Hän ei palannut Helsinkiin. Ei kirjoittanut. Ei
piirtänyt. Mutta hän rakensi uuden saunan –
pienemmän, syvemmän, lähempänä vettä. Ja joka yö,
kun metsä oli pimeä ja kylmä, hän istui siinä.
Ja järvi, jos se halusi, puhui.
