Talvi 1944, Lappi. Kylä karkaa jäästä,
raitiovaunut rikki, sähkö katkennut. Talojen
pölyssä: kymmenen vuoden ilmestyspäivä. Mies –
tarkkaamaton nimi, mutta kaikki muistavat hänen
siivenmäisen silmänsä – istuu kirkkaassa saunaan.
Vesi putoaa vedenpinnalle kuin aika itsessään.
Hän ei puhu. Ei tarvitse.
Järvi on valmiiksi jäässä, mutta se ei sulje.
Jäätä kertyy joka päivä yhden sentin lisää. Sää
ei muuta. Yö ei heijastu. Maailma on
hiljaisuutta, jossa ei ole vastausta.
Hiljaisuus muuttuu painoksi. Nuori tyttö, poissa
oleva, katsellaan metsästä tulevaa kulkua. Yksi
kivi kaivettiin pois jäältä – liian syvästi. Jää
repesi. Mutta ei vettä tullut. Vain vaiva.
Keskiyöllä, kun kukaan ei enää usko unelmaan,
mies lähtee saunasta. Hän ei vie hukkaa. Hän vie
vain polttopuun – ja itseensä. Jää alkaa
höyrystyä taas, mutta ei lämpöä. Sen sisällä:
kaksitoista ihmistä, joita ei ole enää.
Pakkaus on nyt vajaa. Kaikki ovat jääneet mukaan.
Hän ei löydä omaa palautetta. Kylä ei tiedä,
ettei hän enää ole täällä.
Hehkuva valo laskee kattilasta. Se ei synny
laitteen takia. Se tulee siitä, että miehen
käsissä oleva puu alkaa kiiltää – kuin elämä
olisi vielä voimissaan. Viimeinen leima.
Ja sitten – hiljaisuus. Jäätä ei enää kasvanut.
Mutta järvi ei myöskään sulanut.
Maailma ei muuttunut. Mutta se ei enää ollut
sama.
