Kylässä, jossa talvisodan muistot ovat syvempiä
kuin metsänjuuret, juhannus ei ole juhla vaan
raja. Kun aurinko ei laskenut viiden päivän ajan,
kyläläiset asettivat rautaiset kivit kahden
talon väliin — kukaan ei saa kulkea vapaasti, ei
edes saa syöttää kulkijaa ilman kolmen vanhimman
lupaa. Tämä on sääntö, joka syntyi vuonna 1940,
kun viimeinen sotilas, joka oli saanut ruokaa
kylän katon alta, katosi ilman jälkiä — ja
seuraavana aamuna kylän kolme lasta oli kuollut
rauhallisesti, kuin nukkuneet.
Mies, joka saapui viimeisenä yöllä, oli
kaksinkertainen. Hänen takanaan oli pimeys, joka
ei peittänyt vain taivasta, vaan myös kuulon.
Hän ei puhunut. Hän ei pyytänyt. Hän vain seisoi
kylän reunalla, kuten metsän reunalla seisoo
kivenjalkainen. Kyläläiset olivat katsoneet
toisilleen. Ei kukaan mennyt ulos. Ei kukaan
antanut ruokaa. Ei kukaan ryhtynyt kertomaan,
että hän oli kuollut jo 1942, ja että hänen
nimensä oli Kari, joka oli saanut syödä
viimeisenä vuonna, kun kaikki muut olivat
jääneet kuolleiksi.
Kolmannena yönä, kun aurinko oli vielä
paistamassa, mutta taivas oli jo täynnä
metsänhengen valoa, mies meni sisään. Hän ei
koskettanut ketään. Hän ei koskettanut ruokaa.
Hän istui vain saunassa, jossa poltettiin
viimeiset metsänhaudat. Ja kun kello oli
kahdeksan, kylän vanhin nainen, joka oli nähnyt
Kari:n katoavan, astui ulos. Hän toi mukanaan
kolme leipää, joiden koko oli sama kuin viime
vuoden kylän kuolleet lapset. Hän laittoi ne
kylän reunalle, kuten ennenkin.
Mies otti yhden. Syöi sen. Hän ei murtanut. Hän
ei hengittänyt. Hän katosi.
Seuraavana aamuna kylän kolmas vanhin oli
kuollut. Ei veren, ei haavojen, ei kipun takia.
Hän oli kuollut kuin nukkunut, ja hänen
kädessään oli yksi leivänpalanen — se, jota mies
ei syönyt.
Juhannus oli päättynyt. Aurinko laski. Ja kylä,
joka oli ollut yhteisöllinen vain siksi, että se
oli pelännyt yksinäisyyttä, oli nyt
yhteisöllinen siksi, että se oli tajunnut:
uskomukset eivät ole pelkkiä tarinoita. Ne ovat
sääntöjä, jotka pitävät ihmisiä hengissä — ja
jotka jättävät niiden rikkojat kadotettaviksi.
Kukaan ei itkenyt. Kukaan ei puhunut. Mutta
seuraavana keväänä, kun metsä alkoi vihentyä,
kolme uutta kiveä oli asetettu kylän reunalle.
Ja kukaan ei enää kysynyt, kuka oli mies.
