Pohjolan kylmä kesäpiilto vähitellen rikkoontui.
Keskustan talvisotaajalta jäänyt suorakulmainen
järvikuvio – vanha sotavaltion merkki – alkoi
hajoaa. Jää ei enää pysynyt. Sen alapuolella,
jossa pelkästään kauan ollut tyhjyys, ilmeni
väärin ymmärretty järvi: ei vesi, vaan
jäännöksiä.
Mies, joka oli käynyt niin monta kesää saunan
lämmössä, että hänen ruumiinsa muisti sen kuin
toisen isänmaan, seurasi järvipintaa. Hän ei
ollut kukaan. Hän oli vain tuo, joka tuli
etsimään. Oli kuitenkin valittu – ei henkilönä,
vaan tehtävänä. Tiedoksi katsottuna: kaikki
jotka olivat karkaamassa tähän vuoteen – heidän
nimet olivat katoamassa järven mukana.
Sääntö oli vanha: ketään ei saanut poistaa. Jos
joku menetti paikkansa, järvi otti sen takaisin.
Sääntö oli koskaan kirjoitettu. Se oli maan
luonto, eheys, joka näkyi silloin, kun jää lähti.
Kun miehen käsi kosketti järvensävyä, joka ei
ollut ikinä ollut sellainen, sen kohdalla rako
avautui. Ei vedessä, vaan juuri sen takia, että
se oli peitetty. Siellä – varjossa, jolla ei
ollut mitään väliä – oli syntynyt kytkentä.
Jäänpäällä oleva kartta oli virhe. Todellinen
liikenne kulki alapuolella.
Hän tiesi, ettei voi palata. Paluumuoto ei ollut
olemassa. Mutta hän ei myöskään sai antaa
periksi. Hän istui saunassa, kylmästä särmästä
jäävissä riveissä, ja odotti. Aika ei laskenut.
Aika oli täysi.
Kun sunnuntai aamu toi ensimmäisen puhdistuneen
tuulen, järven pintaa ei ollut. Se oli siirtynyt.
Alue, jossa oli ollut kaksi vuotta sitten, oli
nykyään erakkona. Järvi oli siirtynyt sinne,
missä se kuuluu – mutta ei jälleen käyttäytyä
samalla tavalla.
Mies ei näkynytkään. Hän oli jäänyt
olemattomaksi. Mutta järvi muistoi. Ja se muisti
selkeästi: sillä, joka ei halunnut tietää, joka
ei pyytänyt, joka ei tahtoisi palata – hän oli
ollut täällä.
Rauhallisuus ei ollut hiljaisuutta. Rauhallisuus
oli tässä: järvi, joka ei kertonut, mutta tiesi.
Sisujen, jotka eivät koskaan sanoneet. Jään alla
piilevä sydän – ja se ei enää tarvitse nimeä.
