Vuoden 1945 jälkeen kuivuva järvi paljasti
pohjan kiveä, joiden väliin oli painunut puun
runko, josta löytyi vanha saunan tuli. Lääkäri
Aino Kallio käveli metsän halki sotavuodesta
perässä, yksin, jalkojensa vauhdissa oleva sisu.
Hänen sairaalansa oli lakkautettu, mutta hän jäi
PohjoisSuomen keskelle, missä maankohoaminen oli
laskenut – vesitaso oli pudonnut kolme metriä,
ja peltojen alueet olivat menettäneet
tuottavuutensa.
Maan kiintymys alkoi muuttua: köyhyyttä ei enää
jakautunut ateriaksi, vaan jokainen ruokapala
tuli kielletystä talvistojoukosta. Sääntö:
mikään eläin ei saanut tappaa ilman paikallisen
valtuutetun merkintää. Mutta silloin, kun kolme
lapsia särki järven uudessa jäällä, he eivät
kuollut – ne itseään syöivät. Kaikki, jotka
nähdyt, näkivät niiden silmissä saman tunnelman:
musta peite, joka ei ollut hämärtymä, vaan
johtumaton muoto.
Aino toi kirjaimellisesti kiviin saunan, jossa
tyhjennettiin säiliöitä. Siellä hän löysi kiveen
kirjoitetun kirjan, jota ei ollut lainkaan
kirjoitettu – se oli vanhan kantajan nimissä,
mutta sen sivut olivat täynnä aukkoja, joista
nousi pilkkuja ja kosteutta. Kun hän kosketti
sivuja, tiedosti kielten hengitys: vanha
taivaanlaulu, joka ei ollut laulun ääni, vaan
maan omakustanne.
Kadonnut kansantarina ei ollut enää tarina – se
oli maan hengitys. Jokainen tie, joka kulki
kiven eteen, sai vuorokauden siinä ajassa
pimeyttä. Aino huomasi, että silloin, kun hän
lähti kaupungin päin, polkut pysähtyivät;
jokainen metsäkulma muuttui tiheäksi, kuin
maailma olisi unellassa. Hän ryhtyi
kirjoittamaan vastaamaan kuvauksia – ja
jokaisella sivulla syntyi uusi kivi, johon alkoi
tarttua metsä.
Säilöpäätös: ei enää lääkäreiden saunoja, vaan
kiven luona oleva ihmiskasvatus. Aino leikkasi
omaan keuhkoonnsa kiven palan, joka oli liian
paljon sinänsä – se ei ollut piirretty, vaan
kasvanut. Kun hän puristi sitä, kuului kuuma
helmi, joka ei ollut veri, vaan kivien kahdessa.
Lopulta hän piti saunassa, jonka katto oli
sulattunut jään alla. Vesi oli nousemassa
takaisin. Jokainen kivi, joka oli ollut viimeksi
korkeimmilla, oli nykyään matalammalla. Ja
kaikesta tästä – mistä hyvänsä – ei ollut mitään
kirjoitettua.
Rauhallisuus ei ollut hiljaisuutta. Se oli se,
mitä jäljelle jätti, kun maan hengitys oli
loppunut.
