Keväällä 1932, kun talvisodan jäljellä oleva
kylmä vielä hengitti metsien läpi, kalastaja
Riitta Laitinen pysähtyi keskellä kuivaa
järvettä. Hänen äitinsä viimeinen kirjoitus,
leimattu vuodelta 1925, oli kadonnut. Kirja oli
puhdas paperi, mutta sisältö sanoi jotain muuta
– jotain, joka ei sovinnut nykyiseen maailmaan.
Riittan mukaan menneisyyden yhdistyi aina
teknologiaan. Hän oli kasvanut kuunnellessaan
isänsä kertomuksia vanhan talon elektroniikasta,
jota ei koskaan saatu toimimaan. Nyt, kun hänen
käsiään täytti kaivauksen jälki suojattuun
metsäkuiluun, hän tunsi sen samaan aikaan kuin
tunteet: pelko, kiinnostus ja valtava tyhjyys.
Hän löysi laiteosat, joita ei tulisi ollut
olemassa. Ne olivat muotoiltu niin, että ne
voisi ladata aurinkoenergialla, mutta niissä oli
myös käsialaa, joka vastasi kalevalan mytologiaa.
Se ei ollut tieteellinen ajatus, vaan uskonto –
tekniikan ja uskonnon ristiriita.
Tämä ei ollut vain vanha perintö. Se oli koko
maailmanmekaniikkaa. Jos Riitta ei kyennyt
selvittämään, miten se toimi, makaavat kaikki
vanhat talot taas pimeyteen. Tämä ei ollut
pelkkä historia – se oli uhka.
Hän palasi kotiin, mutta ei enää ollut sama.
Melankolia asetti itsensä hänen sydämeensä, ja
hän tiesi, ettei voi unohtaa. Ei ikinä.
