Pihkaan kirkastui kesän ensimmäinen aamu, mutta
ilmassa oli pimeyden paino. Järvi peilasi useita
kuin kuolleen lapsen kasvoja. Nainen lähti
matkalle, vaikka oikeuspuolella olisi ollut
makuu, joka oli kauheampi kuin kaikki muut:
vihreä valo maasta nousi jokaisessa askelissa.
Metsä oli muuttunut. Ei enää puut – vaan niiden
vartijat, jotka kävelivät ilman jalat ja
kiiltivät silmät. Nuoret miehet, joita ei ollut
koskaan elämässä, olivat nyt huomattavasti
vanhemmat kuin niitä, jotka heidät syötti.
Aikakausi ei ollut enää nykyinen – täällä vuodet
pyörivät ympyrässä, ja kukaan ei saanut muistaa.
Seikkailija oli kadonnut kolme päivää sitten.
Hän oli halunnut löytää Vappujuhlan varjot,
jotka kertovat siitä, miten talvisota ei ollut
loppunut – se oli vain ajassa kulkenut
taaksepäin. Hän oli ottanut mukaansa kylänvanhan
savuvaaran, jossa oli kirjoitettu vain yksi sana:
Kyllä.
Nainen löysi hänet kivikasvulla, joka ei ollut
ikinä ollut siellä. Seikkailija oli
luonnollisesti kourallinen, kuten kaikki muut,
mutta hänen silmänsä olivat avoimet – ja ne
näkivät jotain, mikä ei kuulunut tähän maailmaan.
Hän oli kuin metsästä tullut keväinen yö, joka
ei halunnut palata takaisin.
Sävy oli rikko. Tunnustelu kohdistui naiseen –
hän oli ollut ainoa, joka ei ollut kadonnut.
Sillä hetkellä, kun hän kumppani nosti käsiäni
pystyyn, alkoi metsojen suusta kulkemaan valo.
Lähdettiin kylmään, mutta ei sille kohdalle,
johon meni.
Kylpyhuoneeseen vedettiin uusi kivi. Sen sisällä
oli käsityö: kaksi käsikääntöä, joista toinen
oli tyhjä. Säilytettiin pelkkä mahdollisuus.
Kun aamulla kylpi äiti, joka ei ollut koskaan
elänyt, kysyi: "Mitä sinä teet?" –
vastaus oli
vain: Tarkkailen.
Aurinko ei paistanut. Pimeys ei liikennöinyt.
Nainen jäi metsään. Keskustelua ei enää ollut.
Vaikka seikkailija oli kadonnut, hän oli
löytänyt sen, mistä ei saanut puhua.
Talvisota ei ollut loppunut. Se oli muuttunut
toiseksi. Ja kaikki, jotka tiesivät sen, olivat
nyt osa sitä.
Lopussa oli vain järvi, joka ei muistanut.
