Talvisota oli jo viimeinen määräys, kun maan
keskeltä löytyi puoliksi maahan painunut
muinaisaikainen pyörä, jossa ei ollut moottoria
eikä sähköä. Vain kivikäsittely ja metallin
muotoilu – mutta se pysyi lämpiminä talvella,
vaikka maantie oli kaatunut. Samaa ilmiötä alkaa
toistua kymmenen vuotta myöhemmin: lumi ei sulaa
järven pinnalla, vaikka päivät pitenevät.
Ainoa mikä nousee maasta on kivipinta, josta
sätelee heikkoa valoa. Kylässä, joka on jäänyt
elämään vanhan tapaan, sanotaan että tuo järvi
on kuin silmä, joka katsoo taaksepäin.
Tarkkaillaan. Ei koskaan kerrottu mitään – vain
tiedettiin, ettei siellä saisi kävellä. Mutta
silloin kukaan ei tiennyt, että kivi oli
kynsillä kiinnitetty maan sydämeen, ja että sen
lämmön saa vain ihminen, joka on kadonnut täysin.
Yksi nuori nainen, jonka suku on kulkemassa
kylästä pois, jää jäljelle. Hän ei ole kenenkään
työntekijä, ei kukaan perheen hankalaisuus –
mutta hän tuntee veden äänen. Kun hän istuu
järven rannalla, kivi lämpyy hänen käteen. Sama
hetki, jolloin hän ymmärtää: ei voi palata. Ei
edes muisti.
Samaan aikaan kylässä syntyy sääntö: kaikki,
joka on käynyt järven rannalla, kuolee viikon
sisällä. Ensimmäinen tapaus on isänsä lapsi –
hänet löydetään kaukana kylästä, kasvot maahan,
kynnet rikki. Mutta ei kehoa – vain pehmeä tie.
Toinen tapaus: nainen seisoo samalla paikalla,
mutta ei puhu. Hän näkee kivien liikkuvan –
niiden liikkeet eivät ole satunnaisia. Ne
muodostavat kirjoitusta. Käsin. Tiedon.
Hän katoaa. Järvi ei enää jäähdytä. Sen pinta
pilaantuu. Ja sillä hetkellä, kun kylässä alkaa
kutsua: "Pitäisikö varmistaa?" – nainen palaa
takaisin. Ei henkilöä. Vaan valo, joka leviää
maahan.
Tiedon kielto on rikottu. Maailma ei enää toimi
niin kuin ennen. Kivi ei enää odota. Se haluaa
jatkua.
Ja nainen, joka meni mukaan, ei enää ole.
Vain kivien välinen väli – ja se, mitä se tekee.
