Talven pimeys peitti PohjoisKarjalan järven
reunan, kun Nainen löysi miehen kylmään mertaan
jääneen veneen sisältä. Hän ei kutsunut apua.
Hän vei hänet omaan saunaan, jossa poltettiin
kuusi ja pohjoinen metsä hengitti hiljaisuudessa
ulkona. Mies ei puhunut, mutta käsillään piirsi
kalmiston kaaviota – vanhan, kadotetun kylän,
joka oli katosin talvisodan aikana, kun joukot
polttivat kylän ja jättivät vain kivikourut
järven pohjaan.
Eristyneisyys ei ollut valinta, vaan ainoa keino
selviytyä. Nainen oli jättänyt Helsingin, kun
hänellä oli viisi vuotta viinikarhua ja kolme
lasta kalmistolla. Hän ei uskonut enää ihmisiin.
Mutta miehen kädet, jotka käsittelivät
kivikouruja kuin rukouksia, herättivät jotain,
mitä hän oli unohtanut: että maan muistot eivät
kuole, vaan odottavat.
Kun hän kulki yhdessä miehen kanssa järven
reunaan, kiviä alkoi liikkua. Ei tuulessa. Ei
vedessä. Ne kääntyivät ylöspäin, kuten kalmiston
kivit, jotka olivat kadonneet 1940luvulla.
Kivien sisällä oli nimet – jotka eivät olleet
kirjoitettu, vaan kudottu hiuksista ja
kastetusta metsälehdeltä. Mytologia ei ollut
tarina. Se oli muisti, joka palautui, kun kaksi
rikkinäistä ihmistä seisomassa samassa
pimeydessä.
Hän poltti viinipullon. Ei koskaan enää. Se oli
ensimmäinen askel, ei viimeinen. Mutta miehen
keho alkoi katoaa – ei kuolemaan, vaan
kivikouruihin. Hän muuttui osaksi kylää, joka ei
ollut koskaan ollut olemassa. Nainen jätti
jälkeen vain yhden kiven. Siihen hän asetti
metsänkäymisen, joka ei olekaan enää pelkästään
matka, vaan kutsu.
Järvi ei enää vaikuttanut tyhjältä. Se vaati
kuulostamaan. Ja Nainen kuuli.
