Kesäkuun 17. päivänä 1942, kun talvisodan jäljet
olivat vielä kylmässä maassa ja pohjoisessa ei
ollut yhtään valoa enää kello 23, Nainen
palkkasi itsensä kuolleeksi. Hän oli syntynyt
Vienan Karjalassa, mutta hän ei enää ollut
kenellään. Hänelle ei ollut nimeä, vain
käsikirjoitus, joka oli kirjoitettu kiville ja
jääneet pohjoisen järven pohjaan.
Hän asui kahden tuhat vuotta vanhan metsän
sydämessä, missä Kalevalan runot olivat
muuttuneet ilmaston säätöjärjestelmäksi.
Jokainen, joka muisti runon, sai taivaalta
sateen. Jokainen, joka unohti, sai kuivuuden.
Hän oli viimeinen muistaja. Hän ei puhunut. Hän
ei nukkunut. Hän ei syönyt. Hän oli vain – kuin
puu, joka ei kasva, vaan säilyttää.
Vuonna 1957, kun hyvinvointivaltio alkoi kattaa
kylät sähköllä ja koulutuksella, kolme nuorta
metsästäjää löysivät hänen kivipylvään. He
lukiivat runon, ja sitten satoi. Satoi koko
KeskiSuomessa kuukauden ajan. Kansanvaltuuskunta
päätti, että jokin oli vialla. He lähettivät
tiedemiehen. Hän ei uskonut mytologiaan. Hän
halusi osoittaa, että ilmasto oli tekninen
ongelma. Hän kavensi järven. Hän puristi pohjaa
koneilla.
Nainen ei liikkunut. Hän ei huomauttanut. Mutta
kun koneet rikkoivat kivipylvään, jäässä oleva
tieto alkoi vuotaa. Ei vettä – vaan muistia.
Koko suomalainen kansa, joka oli unohtanut
kuinka sataa, muisti sen. Tunnut. Sanoivat:
“Tämä on kuin vanha unelma.”
Tiedemies kuoli kuivuudessa. Hänen kehon sisällä
oli jää, joka ei sulanut. Hän ei ollut kuollut –
hän oli muuttunut. Hän oli käynyt jään alla
piileväksi.
Nainen ei siirtynyt. Hän ei itkenyt. Hän pani
käteen uuden kiven ja alkoi kirjoittaa uuden
runon. Jäljellä oli vain yksi sana: “Älä muista.
”
Sitten hän katosi.
Kesäkuussa 1963, kun viimeinen kylä sai sähköä,
satoi koko Suomessa viikon. Ei yhtään koulua, ei
yhtään viranomaista, ei yhtään tutkijaa – vain
pimeys, järvi ja se, että joku oli tehnyt sen.
Nainen ei ollut uhri. Hän oli säätö.
Metsä ei koskaan puhunut. Mutta se muisti.
