Nainen palaa PohjoisPohjanmaalle, kylän
hylätylle rannalle, jossa hänen isänsä oli
kuollut talvisodan viimeisessä yössä. Hän ei
tiedä, miksi hän tuli — vain se, että järven
pohjalla oli jotain, joka ei saanut olla
rauhassa.
Vuoden 1940 jälkeen koko alue oli siirretty
yhdeksi varjoksi: sotilasohjelma oli raivannut
kylät, mutta järven pohjalla olevat vanhat talot
pysyivät koskemattomina, koska ne olivat
rajoitettu alue — ei sotilas, ei viranomainen,
ei kukaan saanut kääntää kyynelten takana olevaa
kylmää vettä. Säännöksen rikkoja katosi. Ei
jäännöksiä. Ei ruumiita. Ei kysymyksiä.
Hän menee järvelle talvella, kun lumipeitteinen
jää on kaksi metriä paksu. Hän ei ole yksin.
Kolme muuta, jotka olivat jääneet kylään,
odottavat jo. He eivät puhu. He vain nostavat
kiven, joka on kirjoitettu kansanrunoista: “Kun
valo tulee pimeydestä, muistat.”
Hän nousee jäässä, kääntää kiven.
Järven pohja avautuu.
Ei vesiputous. Ei kaaos. Vaan vanha talo — sama
kuin hänen isänsä oli rakentanut vuonna 1939 —
nousee jäästä kuin kivenä, kylmänä, kuin olisi
ollut siellä koko ajan. Ikkunat ovat paikallaan.
Sisällä on saunassa lämpö. Kuumuus, joka ei voi
olla luonnollista.
Hän menee sisään.
Saunassa on istumassa isänsä. Hän ei ole kuollut.
Hän ei ole haavoittunut. Hän on odottanut. Hän
sanoo: “Sinä olet viimeinen, joka muistaa.”
Hän ei vastaa. Hän ei voi.
Kun hän kääntyy, saunan ovi on suljettu. Pimeys
on paksu. Valo ei tule.
Hän ei yritä päästä ulos.
Hän istuu saunassa, katsellen, kun isänsä
polttaa viimeisen kuusenpuun. Ilmassa on tuoksua,
joka on samanlainen kuin 1940.
Järvi sulaa.
Talo katoaa.
Nainen jää jäännöksiksi.
Ei ruumista. Ei haastetta. Ei kirjoitusta.
Vain järven rannalla, kylmässä aamussa, jäässä,
jossa ei ole jälkiä — paitsi yksi, vanha,
käsipuinen saunanlukko, joka on jäänyt maahan.
Sisusta ei ole jäänyt enää ketään.
Mutta valo on tullut.
