Helsinkiin palannut nainen kuljettaa kädessään
isän kahden viikon ajan kirjoittaman kirjeen,
joka ei koskaan saapunut. Hän ei tiedä, että
kylässä, johon hän palaa, metsä on nousemassa
kuin Kalevalan runoista nukkunut olento. Kukin
puu, johon hänen isänsä oli piirtänyt merkkiä,
on nyt kääntynyt kohti häntä, kuin odottaisi
kysymystä.
Vuoden 1940 jälkeen metsä ei enää salli kuolemaa
unohtumista. Jokainen, joka kuoli talvisodassa
ilman hautaa, jää metsän sisään — ja metsä
muistaa. Se ei ole taika, vaan sääntö: kun
ihmisen kuolema jää ilman kunnioitusta, metsä
ottaa sen itselleen. Kaksi sotilasta, jotka
olivat kuolleet kylän ulkopuolella keväällä 1942,
ovat nyt oksat, jotka kääntyvät yöllä kohti
kylää.
Nainen menee vanhaan kirkonkylään, jossa on vain
kaksi taloa jäljellä. Hän löytää isänsä kirjeen
viimeisen sivun: "Jos metsä puhuu, älä vastaa.
Vastaus on veri." Hän ei tiedä, että kylän vanha
sauna on jo muuttunut. Sen kivit ovat peitetyt
veren kuivuneilla rinnakkaisilla, ja lämpö on
kylmää — kuten talvisodan yö.
Kolmannella yöllä metsä kutsuu. Puut kääntyvät
yhteen, muodostaen käytävän, joka johtaa pimeään
järveen. Nainen menee sinne. Hän ei kutsu. Hän
ei huuda. Hän asettaa isänsä kirjeen kivelle,
jossa on kirjoitettu: "Tämä on viimeinen kirje,
joka ei ole lähetetty."
Metsä ei vastaa. Mutta kaksi puuta, jotka olivat
sotilaiden kuolleiden jälkiä, kaatuvat yhtä
aikaa — ja niiden juuret paljastavat kaksi
rintakoristeita. Nainen ottaa ne. Hän ei itke.
Hän ei puhu. Hän vie ne takaisin kylään, laittaa
ne saunassa, jossa ei enää ole lämpöä, vaan vain
hiljaisuus, joka ei enää ole tyhjä.
Seuraavana aamuna kylän kaksi viimeistä asukasta
katsovat metsää. Se ei enää käännä puun oksia.
Se on hiljaa.
Metsän kosto on täydellistynyt. Ei veren, vaan
muistojen kautta.
Nainen jää kylään. Hän ei rakenna uutta. Hän
hoitaa saunaa. Hän kertoo kullekin, joka tulee,
että täällä ei tarvitse kutsua kuolleita. He
tietävät.
Metsä muistaa.
Ja se ei ole enää vihaa.
Se on sisu.
