Talvisodan jälkeen, vuonna 1957, Kemilähellä
sijaitsevassa erämaassa sähköverkko kytkeytyi
uudelleen. Kaikki laitteet, joissa oli metallia
sotilasvarusteista, alkivat emitoida hiljaista,
lämpimää hehkua – ei ääntä, ei viestiä, vaan
vain valo, joka kietoutui kankaisiin ja
puunrunkoihin kuin myyttinen valo. Tutkija Liisa
Kivimäki, joka oli kadottanut veljensä Viipurin
taistelussa, aloitti tutkimuksen, kun hän löysi
isänsä vanhan vartijanlaitteen – jossa oli kuvio,
joka muistutti Kalevalan viidettä runoa.
Kun hän kytkeytyi laitteeseen, kuuli hän äänen –
ei ääntä, vaan muistin: kuinka veljensä kävi
kylmässä metsässä, antoi viimeisen makkaran
sotilasystävälleen, ja sanoi: “Ei kukaan jätä
meitä tänne.” Hän ei muistanut tätä ennen. Se
oli hänen oma muistinsa – mutta se oli
kirjoitettu johonkin muualle.
Jokainen kuuleminen katosi hänen muististaan.
Ensimmäinen kerta: hän unohdattiin, että hän oli
nainen. Toinen: hän unohdattiin, että hänen
äitinsä oli kuollut vuonna 1941. Kolmas: hän
unohdattiin, miksi hän oli lähtenyt Helsingistä.
Hän piti kirjaa kynällä ja paperilla, mutta
kirjoittamisen jälkeenkin kirjoitukset katosivat
– vain hehkuvat viivat jäivät, jotka kuivuivat
kuin lumipeitteinen järvi kesäkuussa.
Sääntö, jota ei kirjoitettu: kun valo tulee
lämpimästä, se vie vain sen, joka on jo kadonnut.
Kun se tulee kylmästä, se vie sen, joka vielä
elää.
Viimeinen kerta hän kytkeytyi laitteeseen – ei
enää kysyäkseni, vaan antaakseen. Hän pani
laitteen saunaan, jossa hän oli käynyt yhdessä
veljensä, ja sytytti tuleen. Laitteen hehku
kasvoi, muuttui valkoiseksi, ja sitten – se
katosi. Hän ei enää muistanut, miksi hän oli
siellä. Mutta kun hän astui ulos, hän näki kaksi
ihmistä, jotka seisomassa metsän reunalla: mies,
jolla oli käsivarsi, jossa oli vanha
sotilasvaruste, ja nainen, joka katseli häntä
ilman pelkoa.
Hän tiesi, että hän oli ollut heidän kanssaan.
Ei kukaan muista, että Liisa Kivimäki oli
koskaan ollut olemassa. Mutta jokainen, joka
astuu Kemin eteläpuolelle, kuulee hehkun – ja
jos hän on kadottanut jotain, se kertoo sen. Ei
äänenä. Ei sanoina. Vaan valona, joka ei katoa.
