Hanna Kivimäki saapuu Kesäkallion kesämökkiin
helmikuun viimeisenä päivänä 1946. Hän ei ole
ollut täällä seitsemän vuotta. Talvisota on
päättynyt, mutta metsä ei ole enää sama. Puut,
jotka ennen kertovat vain tuulesta, nyt kertovat
nimiä — ne huokaisevat sotilasnumeroita, joita
ei ole kirjattu missään arkistossa. Jokainen
oksa, joka rikkoutui sodassa, on kasvanut
uudelleen vääntymään kysymykseksi: "Miksi jätit
minut?"
Hän on tuonut mukanaan kolme pahvilaatikkoa.
Niihin on pakattu isän kirjeet, äidin kivet ja
yksi kääritty vaate — musta, käsityö, jossa on
kuvio, joka muistuttaa Kalevalan pimeyden
sormesta. Tämä vaate on säännön rikkomus: kukaan
ei saa tehdä sellaista vaatetta enää. Sääntö on
yksinkertainen, mutta se on kirjoitettu verellä:
kukaan ei saa koota sodan jäljiltä löytyneitä
sotilasvaatteita. Ne ovat kuolleiden hengen
pölyä, ja ne eivät saa olla elävien päässä. Hän
tietää tämän. Hän on nähnyt miehen, joka yritti
pitää käsineen — hänet löysivät kylmänä,
hengissä, mutta kasvot käsittämättömästi
iloisina.
Ensimmäisenä öisenä metsä puhuu. Puun alla,
jossa hän ja isä olivat kastelleet lehmän
verellä viimeisenä kesänä ennen sodan alkua, on
nyt kivinen ympyrä. Kivet eivät ole luonnollisia.
Ne ovat kädentöitä. Jokaisessa on kaksi sanaa,
kirjoitettu kivileikkuulla: "Tule
takaisin". Hän
tuntee ne. Ne ovat isän käsialaa. Mutta isä
kuoli vuonna 1941. Hän ei ole palannut.
Toisena päivänä hän avaa laatikon. Vaate on
siellä. Se ei ole vaate. Se on kudottu
sotilasvaate, johon on yhdistetty kaksi eri
joukkoa — yksi punainen, yksi musta. Se on tehty
käsin, kuten vain vanhat naiset osasivat tehdä,
ennen kuin hyvinvointivaltio opetti, että
yksinkertaisuus on vika. Hän kokee, että vaate
lämpenee, kun se koskettaa hänen ihoaan. Ei kuin
lämpö, vaan kuin hengitys.
Kolmannen päivän aamuna hän menee järven rantaan.
Kylmä, pehmeä pimeys peittää veden pinnan.
Siellä on kolme kiveä. Ne ovat samat kuin
metsässä. Ne ovat nimet. Isän. Äidin. Ja
kolmannen — hänen omansa. Hän ei ole vielä
kuollut. Mutta kivet ovat valmiit.
Hän palaa mökkiin. Hän nostaa vaateen päälleen.
Se ei ole raskas. Se on kuin toinen iho. Hän
menettää näkönsä. Äänet eivät ole ääniä enää —
ne ovat hengitystä, joka tulee kaikista puista.
Hän ei kutsu ketään. Hän ei huuda. Hän vain
istuu. Ja kun aurinko nousee, hän ei ole enää
yksin.
Mökki on tyhjä. Vaate on katoanut. Kivet ovat
kylmänä. Mutta metsä on hiljaa — eikä yksikään
puu enää puhu. Se on kuulemassa. Ja se on
tyytyväinen.
Perintö on kärsinyt. Se ei ole annettu. Se on
otettu. Ja se on nyt osa metsää.
