Kesäkuun alussa, kun pimeys ei enää karkoa
taivaalta, Nainen saapuu Lappajärven rannalle.
Kylä on tuhoon jäänyt vuonna 1940, kun
neuvostojoukot polttivat talot, mutta eivät
tappaneet kaikkia. Hän ei ole tullut muistamaan.
Hän on tullut tekemään sen, mitä kylä ei uskalla:
polttaa kirkon torni, joka on kasvanut ylös
vanhoista ruumiista ja puista — ristit, lapset
ja jäännökset, jotka eivät ole haudattu, vaan
kasvaneet metsän sisään kuin puut.
Tuhon vuoksi maan rakenne on muuttunut. Kukkula,
jossa kirkko nousee, ei ole enää maanpinnan osa —
se on muuttunut eläväksi verenjäljeksi, joka
nauttii hiljaisuudesta ja tulee esiin yöllä, kun
järvi peittyy sumuun. Kyläläiset eivät puhu
siitä. He käyvät kirkon luo vain, kun heidän
lapsensa katoavat — ja sitten he jättävät ruoan,
vaatteet, kivet. Ei rukousta. Ei kyydystä. Vain
viisivuotiaan tytär, joka ei enää puhu, mutta
nukkuu kirkon seinällä, kun aurinko ei nouse.
Antisankari ei ole sotilas. Hän on se, joka
jätti kylän, kun kylä jätti hänet — hänen isänsä
oli sotilas, joka palasi katoamattomana, ja
hänen äitinsä kuoli syömättä, kun he eivät
antaneet hänelle leipää, koska hän oli "liian
kylmä". Hän tietää, että kirkon pohjassa on
kaksi kiveä: yksi, johon on kirjoitettu hänen
nimensä, ja toinen, johon ei ole mitään. Hän
tietää, miksi kylä pelkää häntä: koska hän on
viimeinen, joka muistaa, että talvisodan tappiot
eivät olleet vain sotilaita — ne olivat myös ne,
jotka jäivät elämään, mutta eivät saaneet elää.
Mystinen voima ei ole jumala. Se on muisti, joka
on muuttunut maan sisäiseksi verikierrokseksi.
Kun hän sytyttää tulen kirkon pohjassa, ei
liekki pala, vaan se muuttuu vaaleaksi,
lämpimäksi, hengittäväksi valokuvaksi — kuten
vanhat saunat, joissa naiset lauloivat Kalevalan
runoja kuolleen lapsen puolesta. Kyläläiset
tulevat, mutta eivät puhu. He istuvat rannalla,
käsissään kuumat kivit, ja katselevat, kun
kirkko alkaa katosi. Pohja katoaa ensin. Sitten
seinät. Sitten ristit. Ja kun viimeinen kivi on
sulanut, järvi kohoaa ylös, ei vettä, vaan valoa
— kuin aurinko, joka on palannut 40 vuotta
myöhässä.
Yhteisön hylkimä ei ole kuollut. Hän on se, joka
palasi. Ja kun hän poistuu, kylä ei hengitä
rauhassa — se alkaa muuttua. Talot, jotka olivat
raunioita, alkavat kukoistaa. Puut, jotka olivat
kuolleet, tuovat hedelmiä. Mutta kukaan ei osta
niitä. Kukaan ei asu niissä. Kukaan ei puhu.
Hän ei tule takaisin. Mutta jokaisen vuoden
kesäyöllä, kun pimeys on täydellinen, järven
pinnalle nousee laulu. Ääni ei ole ihmisen. Se
on kuin puun sisällä oleva sormi, joka soittaa
viulua, joka ei ole tehty puusta. Kyläläiset
tulevat rannalle. He istuvat. He eivät itke. He
vain kuuntelevat. Ja joku, joka ei ole vielä
syntynyt, tulee myöhemmin ja laulaa yhdessä.
