Nainen päätti kulkea Kainuun pimeään, kun hän
sai kirjeen: vanha isänkantatalo oli hänen. Ei
rahaa, ei ihmisiä, vain rakoja kattoon ja
kahdeksan tuhatta sormenjälkeä jäännöksiä sotaa
vastaan. Talon sisällä oli kaikki vielä
paikallaan – vaatteet pöydällä, kirjoituspenkki,
kaksi lasten kenkää kivellä. Mutta kellarissa,
kahden kivipylvään välissä, oli kirjettä:
Kalevalan runoja, kirjoitettu verellä, ja kunkin
sanojen jälkeen jäi yksi kuollut lintu.
Opettaja tiesi, että talo ei ollut vain
räjäytetty. Se oli pohjoisen vanha uskonto, joka
ei ollut kadonnut – se oli nukkunut, kun ihmiset
olivat lopettaneet laulamisen. Nainen päätti
puhdistaa talon, kuten hän oli puhdistanut
luokkahuoneensa – jokaisen sivun, jokaisen
kivipalan, jokaisen veripatjan. Hän käytti
saunaa joka yö, poltti kahdeksan kiveä, luki
runoja ääneen, ja laittoi jokaisen kuolleen
linnun takaisin metsään. Kukin kivi, jota hän
puhdisti, heijastui järven pintaan kuin
muistojen kuvio.
Kolmannella viikolla metsä alkoi liikkua. Puut
kääntyivät taloon päin. Juuret nousevat
kivikasalle, ja jokainen askel, jonka hän teki
sisällä, synnytti kaksi uutta ovea. Talon seinät
eivät enää olleet puuta – ne olivat vanhoja
runoja, jotka muuttuivat puuksi. Hän ymmärsi:
talo ei halunnut olla pelastettu. Se halusi olla
uudelleen laulettu.
Viimeisenä yönä hän meni kellarille. Kivipylväät
olivat täynnä nimiä – kaikki ne, jotka olivat
kuolleet ilman laulua. Hän otti kivestä yhden,
jossa oli kirjoitettu: “Nainen, joka ei laula,
ei saa palata.” Hän pani kiven kylmään veteen,
ja koko talo alkoi laulaa. Ääni ei tullut suusta
– se tuli puista, kivista, pimeydestä. Metsä
pysähtyi. Järvi kääntyi kohdalleen. Talon katto
katkesi, mutta ei romuksi – se muuttui puuksi,
joka kasvoi ylöspäin, ilman lehtiä, ilman oksia,
vain runoja.
Aamulla ei ollut taloa. Vain yksi puu, joka oli
sama korkeus kuin kolme kokoista mäntyä, ja sen
juurissa kaksi lasten kenkää. Nainen seisoi sen
edessä. Hän ei ollut itkenyt. Hän ei ollut
sanonut mitään. Mutta hänen käsissään oli kivi,
johon oli kirjoitettu: “Talo on nyt laulu.”
Sisua ei ollut tarpeen. Se oli jo ollut aina
siellä.
