Kesäkuun 12. päivänä 1957, kello kolme aamulla,
pappi Aapo Rautio avaa kirkon kellarin vanhan
kiviseinän takaa piilotetun laatikon. Hän ei ole
ensimmäinen – viimeksi tämän teki hänen isänsä
vuonna 1940, ennen kuin hän katosi Kollaanjärven
taistelulla. Laatikossa on viisi kirjoitettua
lehteä, kivettyjä runoja, joissa ei ole yhtään
viitettä Jumalaan. Ne eivät ole kirkon
omaisuutta. Ne ovat Kalevalan kadonneet runot,
jotka kirkon vanhat valtuudet piilottivat
1920luvulla, kun valtio halusi tappaa mytologian
jäljet sotien jälkeen.
Kirkon säännöt sanovat: mikään kirja, joka ei
ole pyhää, ei saa olla kirkon alueella. Tämä on
ollut voimassa vuodesta 1934, kun kirkon
hallinto sai valtion lupan purkaa kaikki "kansan
harhaopit". Aapo tietää tämän. Hän on käynyt
läpi kaikki arkistot. Hän on noudattanut kaikkia
sääntöjä. Mutta nyt hän on kohdannut sen, jota
ei voi palauttaa – eikä hävittää.
Hän kuljettaa runot pimeään metsään, kohti
vanhaa saunaa, joka on ollut kylmä jo ennen kuin
kirkko rakennettiin. Hän polttaa ne yksitellen.
Jokaisen runon palaminen tekee kylmän ilman
lämpeneväksi hetkeksi. Kaksi runoa palaa ilman
kipua. Kolmas runo palaa niin kovasti, että
saunan katto päästää hengityksen – kuin joku
olisi huokaisenut.
Kello viisi aamulla tulee kaksi viranomaista. He
eivät ole poliiseja. He ovat kirkon konsistorin
valtuuttamia. Heillä ei ole luvanvaraa. Heillä
on vain säännöt. He näkevät palaneet lehdet. He
eivät puhu. He ottavat Aapon kädestä viimeisen
runon, joka ei ole vielä palanut. Se on
viimeinen runo, joka kertoo, miten talvisodan
kuolleet lapset jäävät metsään, kun heidän
äitinsä eivät enää ole kuulemassa.
Aapo ei vastaa. Hän ei kutsu apua. Hän ei pyydä
anteeksi. Hän vain katsoo, kun runo syödään
liekkiin.
Kello kahdeksan aamulla kirkon kello soittaa. Ei
kirkon kirkon säännösten mukaan. Ei kirkon
säännösten mukaan. Mutta se soittaa.
Seuraavana päivänä kirkon kellarissa ei ole enää
laatikkoa. Ei kirjoituksia. Ei jälkiä. Mutta
kirkon kattila on nyt kylmä – ja se pysyy
kylmänä, vaikka koko kylä on lämmin. Ja jokainen,
joka astuu saunalle, kuulee hiljaisen laulun. Ei
sanat. Ei melodia. Vain kylmä. Ja se pysyy
kylmänä.
