Mies lähtee Talvisodan jälkeen PohjoisKarjalaan,
jossa hänellä ei ole muuta kuin kaksi käsivartta,
kaksi kiveä ja tuhansia unia, joissa hänen
veljensä hengittää vielä. Hän ostaa kaksi
hehtaaria metsää, jossa ei ole ollut ihmistä
viidenkymmenen vuoden ajan. Ei sähköä, ei
kylpyhuonetta, ei tietoja. Hän rakentaa saunan
kivestä, joka on vanhempi kuin Suomi — se on
muinaisaikainen kallio, johon on kaiverrettu
kuvioita, joita ei enää ketään muista. Sauna on
ensimmäinen rakennus, jonka hän tekee. Sen
kuumuus on erilainen: se ei lämpene, vaan imee
lämpöä pois. Kylmä kipu tulee jalkoihin, kun hän
istuu sisällä, vaikka ulkona on kesä. Hän ei
pysty juomaan viinaa, koska se tulee takaisin
suuhun, joka on kuivuutta, ei tyydytystä. Kolmas
yö saunassa hän näkee kuvan: mies, joka oli
hänen isänsä, istuu kivessä, ja hänen kasvonsa
ovat kiviä. Ei sanaa. Vain se, että kivi ei
salli kuolemaa. Se sallii vain kestämisen. Hän
ei pysty lähtemään. Sauna on muinaisaikainen
portti, joka ei avaudu — se sulkee. Se on koko
maan pimeys, joka on oppinut odottaa. Hän ei
enää yritä. Hän vain istuu. Sauna lämpenee. Hän
ei kuole. Hän ei toipu. Hän pelastaa yhden kiven,
joka on jäänyt ulos. Hän laittaa sen pohjaan. Se
on ensimmäinen ja viimeinen teko. Hän ei enää
osta viinaa. Hän ei enää katso taakse. Hän
kävelee metsään, ja kivi seuraa häntä. Hän ei
ole enää yrittäjä. Hän on saunan.
