Hän palasi metsän reunalle vuonna 1947, kengissä,
joissa oli vielä kylmää Suvantojärven jäätä.
Kylä oli muuttunut: puut olivat kaventyneet,
kodit kohonneet korkeammalle, mutta sauna oli
sama — kivinen, matala, hajussa vanha tervan ja
hiekkaa. Hän ei puhunut. Ei kerronut, mitä näki
Viipuriin mennessä. Ei kerrottua, mitä kuului
kuolleiden kielten takana. Hän kattoi vain
saunan kivit, jotka olivat kuumennettuina yli
kahdenkymmenen vuoden ajan.
Kun ensimmäinen talvi tuli, hän alkoi käydä
saunassa joka sunnuntai. Ei vettä, ei kuivia.
Vain kiviä, jotka olivat jääneet kuumiksi kuin
kuolleet sotilaat. Kukin kivi oli kirjoitettu
käsillä, viimeisinä vuosina, kun kylän naiset
olivat kirkastaneet muistoa: “Jussi, 1939”,
“Eino, Kollaa”, “Anna, 1940”. Hän ei tuntenut
nimiä. Mutta tunsi, miten kivi kuumenee, kun
siihen kosketetaan.
Kolmannella vuotena, kun saunan kattu kaatui
lumessa, hän purki kivien alapuolelta. Siellä
oli kirjattu, ei kivelle, vaan kivien alle:
nimet, jotka eivät olleet kylän vähemmistön,
vaan kylän kaikkien kuolleiden. Jokainen kivi
oli kuin kivinen hengitys. Kukin kivi oli saanut
lämpöä vain silloin, kun joku oli istunut siinä,
joka oli menettänyt jotakin. Tämä oli sääntö: ei
kuumennusta ilman kuollutta. Ei kuollutta ilman
kiveä. Ei kiveä ilman nimeä. Se ei ollut uskonto.
Se oli sisu.
Hän löysi oman nimensä kivessä, joka oli
kuumennettu viimeksi keväällä 1945. Ei hänen
kirjoittamaansa. Ei hänen muististaan. Se oli
kirjoitettu silloin, kun hän oli vielä kuollut.
Hän katseli kiveä, jossa oli kirjoitettu: “Pekka,
1944, Kollaa”. Hän ei ollut kertonut ketään,
että hän oli jäänyt kuolleeksi kahden päivän
ajan, kun kylmä oli tullut rintamalta. Ei kukaan
tiennyt. Mutta kivi tiesi.
Hän kasteli kiveä vähän vedellä. Pieni höyry
nousee. Hän ei puhunut. Hän ei itkemään. Hän
istui. Kivi kuumeni. Ja sen alla, kivessä, joka
oli kantanut hänen nimensä, kivi kääntyi hieman.
Ei täysin. Mutta tarpeeksi. Niin, että se ei
enää ollut kuollut. Se oli kuin hengittänyt.
Hän lähti seuraavana aamuna. Sauna oli jäänyt.
Mutta kivi oli muuttunut. Kylä ei tietänyt. Hän
ei kertonut. Mutta seuraavana vuonna, kun
ensimmäinen lumi suloi, kivi oli kirkas kuin
uusi. Ja sen päällä oli pieni, uusi nimi: “Pekka,
1947”.
