Talvisodan jälkeen, kun pohjoisessa oli jäljellä
vain 17 taloa ja 3000 kuollutta nimettömästi,
Erkki Kiviniemi meni metsään yksin. Hänellä ei
ollut perhettä, ei taloa, ei edes kivääriä —
vain käsikirjoitus, jota hän oli kirjoittanut
viiden viikon ajan kylän pimeässä kirkossa: runo,
joka ei ollut Kalevalan kaltainen, vaan sen
jäljennös, joka oli syntyvänsä kuolleiden
hengistä.
Kun hän löysi kylän, se ei ollut enää kylä. Se
oli rakennettu kivien ja puun hengistä, joiden
sisällä oli kuolleiden äänet — eivät kertomuksia,
vaan äänet, jotka kuulivat kuin vesi, joka
virtaa kiven läpi. Jokainen, joka astui sisään,
kuuli omaan kuolemaansa: vanha nainen, joka oli
kuollut kylmässä, kuuli lapsen itkun; nuori mies,
joka oli jäänyt jääseen, kuuli sotilasrummun.
Kylä ei salli eläviä pysyä. Sääntö oli
yksinkertainen: jos kuulet kuolleiden, sinun
täytyy valita — joko palaat elämään ja unohdat,
tai jätät ruumiisi metsään ja kuulet heitä
loppuihin asti.
Erkki ei mennyt sisään ensimmäisenä. Hän odotti.
Hän kirjoitti. Hän koki kuoleman, kun hänen
kätensä jäätyivät, kun hän näki kylän pimeydessä
kuolleiden silmät, jotka eivät olleet silmiä,
vaan pimeyden pinnat, joissa oli jälkiä kuin
kivien sydämissä.
Hän valitsi.
Hän meni sisään.
Hän ei enää palaantunut.
Vuoden kuluttua kylä oli kasvanut. Uusi
yhteiskuntajärjestys oli syntynyt: kuolleet
eivät olleet jumalia, eivätkä hengiä — ne olivat
muisti. Jokainen, joka tuli metsään, kuuli
jotain, jota hän oli kadottanut. Jokainen, joka
kuuli, jätti ruumiinsa metsään. Ei hautausta. Ei
rukousta. Vain metsän hengen ottaminen.
Kylän keskellä oli saunakivi, joka oli ollut
kuollut vuosikymmeniä. Se alkoi lämmetä, kun
Erkki astui sen läpi.
Ei kukaan enää muista, mitä hän oli ennen.
Mutta jos metsässä kuulet kivien äänen, se ei
ole tuuli.
Se on se, joka valitsi.
