Tutkija Aaro Väinämöinen löytää Kalevalan 13.
runon käsikirjoituksen Helsingin yliopiston
varastosta: kohdassa, jossa sanotaan "pimeys
tulee silmän kautta", on koodattu RSAavain, joka
avaa viimeisen, kadotetun sähköverkon
taustalaitteen. Kyseessä ei ole vanha uskomus —
se on 1940luvun lopulla suunniteltu, kylmän
sodan aikainen kyberase, joka ei hyökkää
tietokoneita vastaan, vaan ihmisen aistia
vastaan: se tekee sähköverkkoja näkymättömiksi,
kunnes koko maan silmät eivät enää näe valoa.
Kolme päivää ennen tarkoitettua iskua, Helsingin
sähköverkko alkaa hajota. Ei räjähdyksiä, ei
paloja — vain hiljaisuus. Pienet järviyhteisöt,
joissa ei ole varavoimia, jäävät täysin
pimeyteen. Aaro ei tiedä, ketä hyökkäys koskee.
Hän vain tietää: se on tehty suomalaisiksi,
käyttäen vanhoja runoja kuin koodin avaimia. Hän
ei voi varoittaa ketään — kaikki viestit on jo
sulahtanut.
Hän ajaa pohjoiseen, Kainuun järven rannalle,
missä hänen isänsä oli kuollut talvisodassa. Hän
kuljettaa mukanaan vain käsikirjoituksen, kolme
ruokapakettia, ja vanhan saunakiven, jonka hän
on kantanut koko elämänsä. Sähkö on kadonnut.
Tietokoneet ovat tyhjiä. Radiot eivät vastaa.
Hän on viimeinen, joka tietää, mitä tapahtui.
Ensimmäisenä yönä hän sytyttää saunan. Kivi
hehkuvaa, mutta ei lämmitä kuin hengitystä. Hän
istuu siinä, kun ulkona pimeys alkaa hengittää.
Se ei ole vain puuttuva valo — se on aktiivinen,
kuin metsä, joka on oppinut katsoa. Toisena
päivänä hän huomaa: järven pinnalla ei ole enää
heijastusta. Ei aurinkoa, ei tähtiä. Ainoastaan
se, mitä hän muistaa.
Kolmantena päivänä hän kirjoittaa
käsikirjoituksen viimeisen rivin: "Kun kaikki
valo on kadonnut, silmät oppivat näkemään sen,
mikä oli aina ollut." Hän ei lähettänyt sitä.
Hän ei voi. Hän on yksin. Mutta hän kirjoittaa
sen kivelle. Kivi säilyy.
Sisun ei tarvitse olla ääni. Se on se, joka jää,
kun kaikki muu on katoamassa. Hän ei pelasta
maailmaa. Hän ei löydä ratkaisua. Hän vain istuu
saunassa, kun pimeys alkaa tuntua kuin koti.
