Kesäkuun alussa 1953, PohjoisKarjalan rannalla,
insinööri Eero Kallio saapuu vanhaan taloon,
joka kuului isäänsä – talo, joka oli jätetty
kuolleeksi talvisodan jälkeen, kun koko kylä oli
kadonnut tai muuttanut Helsinkiin. Talon
pohjalaatta oli rikottu, mutta sen alla oli kivi,
joka ei kuulunut mihinkään rakennusmateriaaliin:
se oli musta, pehmeä kuin kivi, mutta lämpöinen,
ja se nukkui.
Kylän vanhimmat eivät sanoneet mitään, kun Eero
kysyi. He käänsivät kasvot metsään, jossa pimeys
oli syvempi kuin koskaan ennen. Sisällä talossa,
kun Eero käytti ensimmäistä kertaa saunaa, kivi
alkoikin hymyillä – ei äänellä, vaan
lämpötilalla: se kasvoi, kun hän itki. Hän ei
tiennyt miksi.
Kolmen viikon kuluttua kivi oli kasvanut koko
talon pohjaksi. Se ei levinnyt maahan, vaan
nousi ylöspäin, kuten juuri, joka ei juo vettä –
vaan muistot. Kylän tytär, joka oli palannut
opiskelusta Helsinkiin, katosi yöllä. Jäljessä
jäi vain hiekkapöytä, jossa oli piirretty kaksi
kättä, jotka pitivät yhteen kiveä. Eero ymmärsi:
järvi ei ollut vesi. Se oli muistojen kivinen
sydän – ja se vaati lahjoja.
Hän ei puhunut kenellekään. Hän ei kutsunut
viranomaisia. Hän kantoi kiven rantaan, jossa
isänsä oli aikoinaan kääntänyt kivensä
pohjoiseen, ja sytytti saunan. Hän laski kiven
veteen, joka ei kylmennyt. Sen sijaan vesi alkoi
pehmentää, kuten vanha saunan puu. Kylän nuoret
tulivat yhteen, ilman sanoja. He kantivat puut,
savun, kiven. He eivät kysyneet miksi. He
tunsivat.
Kun ensimmäinen lumipeitto peitti järven, kivi
oli kadonnut. Talo oli jälleen rakennettu –
mutta sen seinät olivat kosteita, ja niissä
kuului hiljaisesti, kun tuuli puhui metsästä.
Eero ei enää ollut insinööri. Hän oli kylän
ensimmäinen erakko, joka ei pelännyt pimeyttä.
Hän ei ollut yksin. Järvi oli herännyt. Ja se
muisti.
