Kesäkuun 1943, Kainuun metsissä, opiskelija Aapo
Väinämöinen raivaa käsikirjoituksia talvisodan
jäljiltä, kun hän löytää kirjan, joka ei ole
kirjoitettu paperille vaan puiden sisään. Kirjan
sivut ovat kuivuneita metsälehtiä, ja niillä
kirjoitettu teksti muuttuu, kun sataa. Taika ei
ole hengen tulo — se on muistojen katoaminen.
Kun Aapo kirjoittaa yhden sanan kynällä, katoaa
yksi asutus, yksi tie, yksi ihmisen nimi
maailmasta. Hän ei tiedä, miksi. Hän vain kokee,
miten rauha katoaa, kun hän yrittää kirjoittaa
rauhaa.
Ensimmäinen sana: "Kotikylä".
Seuraavana päivänä
Korpikylä ei ole enää kartalla. Ei ole enää
kukaan muista sen olemassaolosta. Aapo ei tiedä,
että se oli hänen isänsä syntymäkylä. Hänen
äitinsä ei enää muista, millä kylällä he olivat
asuneet. Aapo ei kirjoita sanaa tahtoen — hän
kirjoittaa, koska hän uskoo, että taika voi
korjata sen, mitä sota on tuhonnut.
Toinen sana: "Rauha". Seuraavana yönä
37 ihmistä
kuolee kylissä, joissa ei ole enää lääkäreitä,
koska sairaalat katoivat. Kirja ei ole
pahantahtoinen. Se on vanha Kalevalan säe, joka
ei tunne aikaa — se muistaa vain sen, mitä metsä
muisti ennen sotaa. Aapo ymmärtää vasta, kun hän
näkee vanhan saunassa, joka ei ole enää olemassa,
mutta jonka hän muistaa. Hän muistaa sen
tuuliluukun, jossa oli kirjoitettu "Kotikylä"
kiven sisään. Hän ei voi kirjoittaa sitä
uudelleen. Hän ei voi kirjoittaa mitään.
Hän jättää kynän kiviin. Kirja katoaa. Maa
palautuu. Mutta nyt on 1945. Talvisota on ohi.
Hyvinvointivaltio alkaa. Aapo on viimeinen, joka
muistaa Korpikylän. Hän ei puhu siitä. Hän ei
kirjoita. Hän istuu saunassa, joka on rakennettu
uudelleen, mutta ei koskaan ole ollut sama.
Pimeys on paksu. Metsä on hiljainen. Sisu ei ole
rohkeus — se on se, että jatkat, vaikka et tiedä,
mitä menetit.
