Mies kulkee Karjalankannaksen tuhoamattomassa
metsässä, jossa puut eivät kasva enää pystyssä,
vaan kääntyvät aina kohti pohjoista, kuin
kumartuisivat kuolleiden nimeen. Hän on
viimeinen, joka muistaa, miten kirkkotornit
ennen vuotta 1940 heittivät valon kolmeen
suuntaan – ei vain vihollisen, vaan myös
vanhojen jumalien kielellä. Hän ei puhu. Hän ei
itse. Hän vain kulkee, ja hänen kädessään on
kaksi kirjaa: yksi valkoisella paperilla, toinen
mustalla, joka ei ole kirjoitettu kynällä, vaan
verellä ja kiven pinnalla.
Hän löytää kirjan, joka ei ole kirja, vaan kivi,
joka sisältää kuvion – Kalevalan runojen
kaltainen, mutta kääntynyt. Se on kielletty
tieto: talvisodan kaikki kuolleet eivät ole
kuolleet. He ovat muuttuneet. Heidän hengensä on
sitoutunut metsään, ja jokainen, joka tuntee
pimeyden syvyydessä, voi kuulla heidän äänesiään
– ei sanoja, vaan puun hengitystä, järven jäisen
kuoletuksen, kylmän suun hengitystä.
Hän ei tiedä, mitä kirja tekee. Hän vain pitää
sitä. Ja kun hän asettaa sen saunassa, jossa ei
ole tulipäätä, vaan vain kivi, joka on
kuumennettu kahdeksan päivää ilman vettä, se
alkaa itseään kirjoittaa. Välillä, kun aurinko
ei nouse yli 15 minuuttia, kirja kertoo, miten
suomalaiset koulutettiin uskomaan, että heidän
maansa oli jo kuollut – ja että heidän täytyi
tulla uudelleen synnyttäjiksi. Ei valtio, ei
armeija. Mutta metsä. Järvi. Pimeys.
Hän ei palaudu. Hän ei lähettäisi kirjaa. Hän
vain istuu saunassa, ja kun ensimmäinen
kevätmyrsky tulee, metsä alkaa puhua hänen
nimellään – ei äänenä, vaan puun juurten kautta,
joka kääntyy kohti hänen jalkojaan. Kivi on nyt
osa maata. Kirja on nyt osa hengitystä.
Hän ei ole enää erakko. Hän on viimeinen, joka
muistaa, että kielletty tieto ei ole salaisuus.
Se on velvollisuus.
Ja kun ensimmäinen talvisotaan kuollut lapsi
nousee kahden viikon päästä, ei kuolleena, vaan
kylmänä, hiljaisena, ja istuu saunan
ulkopuolelle – ei puhuen, ei katsomatta – hän
tietää: tämä ei ole kuolema. Tämä on
hyvinvointivaltion ensimmäinen kirje.
