PohjoisSuomen metsästä kuivunut talvi 1946
riehui: jäätynyt järvi peitti kylän, joka oli
nimetty "Kulmasta" ennen sotaa. Mies
palasi, ei
oikeastaan välttämättä ihmisten puolesta – vaan
sen takia, että hän tiesi, mitä maan pinta oli
maahisessa saanut. Hän oli taiteilija, mutta nyt
kirjaimellisesti piirteli vain niitä asioita,
jotka eivät saa esiintyä. Hänen piirustuksensa
olivat täynnä mustia linjoja, joilla ei ollut
alkuakaan – ne lähtivät suoraan maan sydämestä,
niin kuin kulkuisivat matalalla vuoristossa.
Jokainen teos oli kielletty tieto: valtakunnan
kulttuurikomitea oli julistanut ne
"kansanvaraisiksi" vuonna 1945, kun
kansallisen
yhtenäisyyden aika alkoi. Ei voida esittää – ei
kuvata – ei edes nimetä. Mutta mies sai piirtää.
Ja piirrettiin. Jokainen virhe, jokainen muisti,
joka ei sovellut uuteen maahan, kärsi silloin.
Hän seisoi saunassa, jonka raunioista oli vielä
näkyvissä vanhan kylän perinteinen ruumiinosasto.
Kymmenen vuotta sitten siellä oli kuollut kolme
lasta – heidät oli pidetty "
poltettavana". Silti
se oli loppujen lopuksi yksi: poltettiin miehen
oma lapsi. Hän ei sanonut sitä koskaan. Vaan
piirsi sen: neljä käsien piiriä, jotka
ympäröivät tulipalaa, jossa ei ollut liekkiä.
Kylän nuoret löysivät säilötyn liinansa, jossa
oli kymmenen kuvaa – kaikki ulkonäkönsä mukaan
maailma, jota ei olemassa. Yksi kuvio kertoi,
miksi järvet eivät kuivunut: maan alle oli
kulkenut erämaan kylpylä, joka oli ilman
painetta. Se oli kuitenkin elossa – ja sen
sisällä oli tie, johon ei saanut astua.
Mies kattoi kuvia huoneessa, jossa ei ollut
ikkunoita. Hän avasi oven, joka ei ollut ollut
missään aikaisemmin. Ulkona oli kesä. Järvien
pinta kiilsi, joka ei ollut kauhean kylmä. Hän
ei puhunut. Mutta hän toi tulikasvun saunan
nurkkaan.
Saatuaan aamulla, hän otti kuvat ja heitti ne
järveen. Ne sinkoivat, eivät upposi. Niiden
pinta kirkastui, kuten lumihukka, joka katoaa
päivän aikana.
Kylä unohdettiin. Mutta maan sydän – joka oli
piirretty – pysyi. Lämmin. Vain se.
