Mies, 47, asuttaa Kallion kujalla olevan
betonirakennuksen, joka oli ennen sotaa sauna.
Hän ei puhu. Ei kysy. Ei muista. Hän kääntää
puutavaran kuumaksi, laittaa kiviä kattilaan, ja
saunoo yksin joka viikko. Talvisodan jälkeen
kaikki tieto katosi – koulut, kirjeet, nimet.
Hän on uhri, joka ei ole kuollut, mutta ei elä.
Hänellä ei ole perhettä. Hänellä ei ole nimeä,
jota kukaan muistaisi.
Kun hän kaivaa uuden kattilan alle, kivi
räjähtää. Sisältä tulee rautainen kori – täynnä
kiväärien koteloa, punaista lankaa, ja yksi
sotilaslappe. Koko kaupunki uskoi, että sodan
aikaiset kryptojen rakennukset oli tuhottu.
Mutta täällä, Kallion alta, on jäännös
talvisodan salaisesta rajoituslinjasta. Kaupunki
ei ole rakennettu yli sen – se on rakennettu sen
päälle. Se on worldmechanism: kaikki uudet talot,
kaikki julkiset rakennukset, kaikki järvenrannat
– ne on rakennettu suoraan sodan katoamattomien
piiloreittien päälle. Kaupunki ei ole kaupunki.
Se on hautausmaa, joka toimii.
Hän näkee kuvaajan – kuvan, joka on peitetty
lankaan. Sotilas, joka on kuollut viiden kylmän
kuukauden ajan. Ei kukaan tiedä, miksi hänet ei
haudattu. Ei kukaan tiedä, miksi hänet ei
haudattu. Hän ei voi kertoa. Jos hän kertoo,
kaupunki joutuu purkamaan kymmeniä taloja. Yli
tuhat ihmistä menettäisi kodin.
Hyvinvointivaltio ei salli tällaista kohinaa.
Sisu ei tarkoita puhua. Sisu tarkoittaa kantaa.
Hän palauttaa kivit, laittaa kattilaan uudet
kivet, ja saunoo yli yön. Aamulla kivi on lämmin.
Kori on katoanut. Kattila on tyhjä. Kaupunki
herää. Kevät tulee. Jää sulaa. Mutta koko
Kallion alueen pohja on nyt lämpimämpi kuin
missään muualla. Ja mies, joka ei ole kuollut,
ei ole elänyt, ei enää sauno yksin. Hän kutsuu
kaksi naista – kaksi, jotka ovat kadottaneet
miehensä. He tulevat. Eivät kysy. Eivät puhu. He
istuvat. Sauna on kuin kirkko. Pimeys on kuin
metsä. Mytologia on kuin hengitys.
Kaupunki ei muutu. Mutta sen pohja muuttui.
