Kesäkuun alussa 1946, kun Pohjanmaan metsät ovat
vielä mustia ja kylmänä, mies, joka ei enää ole
nimeltä, mutta jota kylä kutsuu Väinöksi, kaivaa
pohjakerroksen alta kaksi käsirajoitetta ja
yhden punaisen sukkapaitalevyn. Ne ovat
jäännöksiä talvisodan viimeiseltä yöltä – kun
hän ja kolme muuta sotilasta tappoivat kolme
kansalaista, joita he uskoivat vihollisiksi.
Sotilasvastuu oli kadonnut, mutta kylä muisti.
Hänellä ei ollut muuta valintaa kuin tehdä siitä
erakko, ja rakentaa talo, jossa ei ollut
ikkunoita pohjoiseen.
Vappu juhlaa tuli kylään kuin vanha sairaus.
Kyläläiset laittivat pylväät kylän reunalle,
laulivat Kalevalan säveliä, ja kattojen päälle
asettivat keltaiset kengät – merkiksi siitä,
että elämä jatkuu. Mutta Väinön talon pohjassa
oli vielä punausta. Kun viimeinen kengä
asetettiin, hän kuuli kuinka kylän nuorin poika,
kaksitoistavuotias, kaivaa kivestä jotain, joka
kuulostaa metallilta. Hän ei pystynyt estämään.
Ei voittanut sisua, joka oli jo käytetty sodassa.
Hän ei voittanut, vaan meni alas.
Kun hän avasi pohjan, kylä tuli näkymään. Ei
yhtään kysynytkään. Ei kukaan puhunut. Mutta
kolme vanhaa naista, jotka olivat nähneet miehen
tulevan kylään vuonna 1940, istuivat saunassa,
ja heidän kylmä vesi, joka valui kivien läpi,
oli yhtä mustaa kuin tuolla pohjalla oleva veri.
Väinö ei syönyt enää. Hän ei nukkunut. Hän istui
talon ulkopuolella, ja katseli metsää, joka oli
kasvanut yli sotilaspolun. Kylä ei karkottanut
häntä. Ei kukaan puhunut. Mutta kun ensimmäinen
kevätmyrsky tuli, kylän pylväät kaatui, ja
kengät katosivat. Ja Väinö, joka oli jo ollut
kuollut, kuoli taas – mutta tämä kerta, hän ei
ollut yksin. Metsä otti hänet. Ei veren, ei
rakkautta, ei anteeksiantamista. Vain pimeyden,
joka oli ollut aina.
