Pappi Eero Halonen palasi Karjalan rannoille
vuonna 1943, kun hänen kirkollinen kylänsä oli
poltettu ja viimeinen lapsi kadonnut kentällä.
Hän ei enää puhunut Jumalasta. Hänellä ei ollut
enää seurakuntaa — vain kahdeksan rakennusta,
joista yksi oli kirkko, jota ei enää käytetty.
Hän asui siellä, missä talvisota oli jättänyt
kivien ja puiden väliin hiljaisuuden.
Vuonna 1944, kun neuvostoliittolaiset olivat
poistuneet, alkoi järvi muuttua. Ensin kalat
tuli pinnalle kuolleina, vähän kerrallaan.
Sitten vesi muuttui mustaksi, eikä se päässyt
läpi puiden juurien. Sähköverkko oli jo sotien
jälkeen rikkoontunut, mutta nyt myös
vedenpuhdistuslaitokset olivat jääneet toimimaan
ilman henkilökuntaa — ne olivat käyttäneet
sotilasjäljennöksiä, jotka olivat kaatuneet
rannalle ja sulaneet metallit veteen. Teknologia
oli muuttunut elämänvastaisiksi jäänteiksi,
jotka eivät enää palautuneet. Eero tiesi: tämä
ei ollut luonnon tuho. Tämä oli tekniikan jälki,
jota ei ollut tarkoitettu pysyä.
Hän alkoi kävellä rantoja yöllä. Hän ei kerännyt
kalat. Hän ei haudannut niitä. Hän vain katsoi,
kuinka ne kääntyivät selällään, kuin kääntyneet
rukouskädet. Hän oli nähnyt kuinka
sotilasjäljennöksistä oli tullut uusi mytologia:
kyläläiset olivat alkaneet puhua "mustan järven
henkien" olemassaolosta, ja jotkut olivat
lähteneet syöntiin — he olivat nähneet kuvia
veden alla, joissa näkyi heidän kuolleet
lapsensa. Eero ei uskonut. Hän tiesi: ne olivat
metallipölyjä, jotka olivat kietoutuneet silmien
hermoihin.
Vuonna 1945, kun ensimmäiset talvisodan
veteraanit palasivat, he toivat mukanaan
rautalangasta tehtyjä kelloja, jotka olivat
toimineet sotilaslaitoksissa. He asettivat ne
järven rannoille, ajatellen, että ääni voisi
puhdistaa veden. Mutta kellojen sävel ei
puhdistanut. Se herätti veden sisällä pimeyden.
Vesi alkoi värähdellä, ja rannat muuttuivat
pehmeiksi, kuin olisivat syötyjä sisältä.
Kellojen ääni ei saanut aikaan mitään — paitsi
sen, että jokainen, joka kuuli sen, menetti
muistinsa siitä, miksi hän oli tullut sinne.
Eero pakeni kirkosta. Hän rakensi itselleen
saunan, johon hän ei sytyttänyt tulia enää. Hän
käytti vain kylmää vettä ja pimeyttä. Hän istui
siinä, kun viimeiset kalat kuolivat. Hän ei
itkenyt. Hän ei rukouskäsiä kohottanut. Hän vain
odotti. Hän tiesi: tämä ei ollut Jumalan
rankaisu. Tämä oli ihmisen tekemä. Ja se oli
pysynyt.
Vuoden 1946 alussa, kun ensimmäinen
hyvinvointivaltion työntekijä tuli rantaan
tutkimaan, hän löysi pappi Eeron istumassa
saunassa, kylmässä, ilman vaatteita. Hän oli
kuollut. Hänellä ei ollut merkkejä väkivallasta.
Hänellä oli vain kaksi asiaa käsissään: yksi
kalaluu ja yksi rautalanka, joka oli kaatunut
kellosta.
Järvi oli edelleen musta. Mutta nyt se oli
hiljainen.
