Juna kulkee rauhallisesti Tornion ja Kuusamon
välillä, pimeydessä, jossa aurinko ei nouse
viikkoja. Talvisodan jälkeen sähköverkko on
rakoillut, mutta junan polttimot toimivat vielä —
viimeinen valo, jota valtio pitää yllä.
Virkamies Matias Kallio, 42, kuljettaa
käsikirjoituksia, joissa on kirjoitettu kunkin
kylän kuolleiden nimet. Hän ei puhu. Hän ei
katso ulos. Hän on viimeinen, joka muistaa.
Junan ikkunat eivät näytä metsää, vaan kylmää,
pehmeää pimeyttä, joka imee valon. Kukaan ei
istu viereen. Kukaan ei puhu. Mutta kolmannella
asemalla, jossa ei ole asemarakennusta, vain
kaksi pylvästä ja lumikasa, nainen laskee
seisomaan viereen. Hänellä on samanlainen
kaulakoru kuin Matiasen veljellä — kivinen,
valkoinen, joka näyttää kivestä, joka on
kääntynyt kohdalleen. Hän ei puhu. Hän ei
katsahtaa.
Matias ei tunnista häntä. Mutta hän tietää. Hän
tietää, että tämä on se, joka on käynyt läpi sen,
mitä veli ei selviytynyt. Talvisodan jälkeen
valtio on sulattanut kuolleiden nimet, mutta
nämä nimet ovat vielä täällä — junassa, jossa
valo on lainsäädännön mukaan pakollinen. Joka
kerta, kun junan valot katoavat, joku kuolee.
Tämä on laki. Ei kirjoitettu. Ei julistettu.
Mutta jokainen, joka on matkustanut tässä
junassa, tietää.
Nainen nostaa käsivartensa. Hän ei kosketa. Hän
vain pitää kättä, joka on kääntynyt päin, niin
kuin vanha saunakivi, jota on käytetty viimeisen
kerran. Matias tuntee sen: kuuma, mutta ei
palava. Kuin sisu, joka on muuttunut kiveksi.
Junan valot heilahtavat. Kaksi sekuntia. Kolme.
Pimeys kietoutuu kuin metsän sulo. Mutta nainen
ei poistu. Hän ei liiku. Hän ei sano mitään.
Valo palaa takaisin. Junan laitteet eivät ole
vioittuneet. Ei ole vikaa. Ei ole rikkomista.
Nainen katoaa seuraavalla asemalla. Ei jäänyt
jälkiä. Ei kengänjälkiä. Ei puhetta. Mutta
Matiasen käsikirjoituksessa on nyt uusi nimi. Ei
kirjoitettu. Ei merkitty. Se on näkymätön, mutta
se on siellä. Ja kun junan valot jälleen
heilahtavat, hän ei enää pelkää.
Hän ei ole enää vain virkamies, joka kirjoittaa
kuolleiden nimet. Hän on se, joka pitää valoa
yllä — ei sähköllä, ei lainsäädännöllä, vaan
sillä, että joku muistaa.
