Sotien välinen aika on pimeässä, kun Helsinkiin

tulee ensimmäinen sähkökatko – ei

sotilasoperointi, ei tekninen vika, vaan jokin

vanha, järvenpohjainen sääntö, joka kertoo: kun

valot sammuvat, metsä palauttaa sen, mitä sota

on pyyhkinyt. Nainen, joka on viettänyt kymmenen

vuotta erakkoisena JärviSuomen kylissä, tulee

takaisin. Hänen nimensä ei ole kirjoitettu

missään, mutta hänen käytävänsä kylän

ulkopuolella ovat yhä täynnä kiviä, joissa on

kirjoitettu nimet kuolleista – eivät

sotilasnumeroita, vaan äidinkielen nimet, jotka

sotaväki oli unohtanut.

Ilmasto on muuttunut. Talvet eivät enää jäädytä

järviä, vaan ne syövät maata. Puiden juuret ovat

räjähtäneet kylmästä, ja maan sisällä on jotain,

joka nousee – ei hengi, vaan muistaa. Kaupungin

valot sammuvat kolme kertaa. Kolme kertaa metsä

palauttaa kuolleita. Ei ruumiita, vaan ääniä:

kylän vanhan saunan takana kuuluu naisten laulu,

jota ei ole kuultu seitsemästä vuodesta. Ei

kukaan puhu. Ei kukaan usko. Mutta nainen tietää.

Hän on kuullut ne jo 1940. Talvisodan jälkeen,

kun miehet eivät palanneet, mutta puut jatkoivat

kasvamista, vaikka juuret olivat katkaisseet.

Hän ei tee mitään. Hän ei kutsu kirkonmiesiä.

Hän ei kerro poliisille. Hän vain käy saunassa

joka yö, ja laittaa kattilaan vettä, joka on

kylmämpää kuin jää. Kun neljäs katko tulee,

metsä ei lähde. Se tulee sisään. Vanhat kivet

alkaa liikkua. Ei kivikasauksia, vaan nimiä –

nimet, jotka ovat unohtuneet, mutta eivät

kadonneet. Ne kirjoittautuvat ikkunoihin. Hän

näkee äidin nimen. Ja sitten – viimeinen. Hän

itse.

Hän ei valitse elää. Hän valitsee muistaa. Hän

laittaa saunassa kattilan jäähtyä. Hän menee

ulos. Hän ei kutsu ketään. Hän istuu kylän

reunalla, jossa järvi ei enää jäädy. Hän ottaa

käsissään kiven, jossa on kirjoitettu:

“Talvisota ei ole ollut.” Hän ei sano mitään.

Hän vain antaa pimeyden tulla. Ja kun se tulee,

se ei ole pelko. Se on rauhallinen.

Kaupungin valot syttyvät uudelleen. Mutta nainen

ei enää ole siellä. Vain kivi on jäänyt. Ja

järven reunalla, kylmässä pimeydessä, alkavat

puut kasvaa uudelleen – ei pystyin, vaan käsien

muotoon, joiden sormet ovat kohdalla, missä

nimet olivat.