Sotien välinen aika on pimeässä, kun Helsinkiin
tulee ensimmäinen sähkökatko – ei
sotilasoperointi, ei tekninen vika, vaan jokin
vanha, järvenpohjainen sääntö, joka kertoo: kun
valot sammuvat, metsä palauttaa sen, mitä sota
on pyyhkinyt. Nainen, joka on viettänyt kymmenen
vuotta erakkoisena JärviSuomen kylissä, tulee
takaisin. Hänen nimensä ei ole kirjoitettu
missään, mutta hänen käytävänsä kylän
ulkopuolella ovat yhä täynnä kiviä, joissa on
kirjoitettu nimet kuolleista – eivät
sotilasnumeroita, vaan äidinkielen nimet, jotka
sotaväki oli unohtanut.
Ilmasto on muuttunut. Talvet eivät enää jäädytä
järviä, vaan ne syövät maata. Puiden juuret ovat
räjähtäneet kylmästä, ja maan sisällä on jotain,
joka nousee – ei hengi, vaan muistaa. Kaupungin
valot sammuvat kolme kertaa. Kolme kertaa metsä
palauttaa kuolleita. Ei ruumiita, vaan ääniä:
kylän vanhan saunan takana kuuluu naisten laulu,
jota ei ole kuultu seitsemästä vuodesta. Ei
kukaan puhu. Ei kukaan usko. Mutta nainen tietää.
Hän on kuullut ne jo 1940. Talvisodan jälkeen,
kun miehet eivät palanneet, mutta puut jatkoivat
kasvamista, vaikka juuret olivat katkaisseet.
Hän ei tee mitään. Hän ei kutsu kirkonmiesiä.
Hän ei kerro poliisille. Hän vain käy saunassa
joka yö, ja laittaa kattilaan vettä, joka on
kylmämpää kuin jää. Kun neljäs katko tulee,
metsä ei lähde. Se tulee sisään. Vanhat kivet
alkaa liikkua. Ei kivikasauksia, vaan nimiä –
nimet, jotka ovat unohtuneet, mutta eivät
kadonneet. Ne kirjoittautuvat ikkunoihin. Hän
näkee äidin nimen. Ja sitten – viimeinen. Hän
itse.
Hän ei valitse elää. Hän valitsee muistaa. Hän
laittaa saunassa kattilan jäähtyä. Hän menee
ulos. Hän ei kutsu ketään. Hän istuu kylän
reunalla, jossa järvi ei enää jäädy. Hän ottaa
käsissään kiven, jossa on kirjoitettu:
“Talvisota ei ole ollut.” Hän ei sano mitään.
Hän vain antaa pimeyden tulla. Ja kun se tulee,
se ei ole pelko. Se on rauhallinen.
Kaupungin valot syttyvät uudelleen. Mutta nainen
ei enää ole siellä. Vain kivi on jäänyt. Ja
järven reunalla, kylmässä pimeydessä, alkavat
puut kasvaa uudelleen – ei pystyin, vaan käsien
muotoon, joiden sormet ovat kohdalla, missä
nimet olivat.
