Nainen kävelee Helsingin rautatieaseman
varjoissa, jossa jäähyväiset talvisodan
veteraanien pukkiin on pudonnut katon alta. Hän
ei kerro kenellekään, että hänen isänsä jätti
hänen jälkeensä kymmenen kirjaa, joissa ei ole
sanoja – vain kartat, joissa järvi on merkitty
kolmella viivalla. Kaupunki muuttui vuonna 1938:
kun sotilaat rakensivat viidakon sisään
kaukosäätimen kaltaisen sähköverkon, joka
tarkoitti, että jokainen juhannusyö voi kääntyä
muistoksi – ei juhlistukseksi. Kylät, jotka
olivat säilyneet kymmenissä vuosikymmenissä,
katosivat yhtenä yönä. Pimeys ei ollut pelkkää
valon puuttumista. Se oli muistojen syöminen.
Nainen saapuu PohjoisKarjalan rannalle, jossa
nykyisin on vain betoninen ranta ja kaksi vanhaa
saunaa, jotka eivät enää lämmitä. Hän löytää
kirjan numero viisi: sisällä on hiekkaa, joka ei
ole hiekkaa – se on kuivunutta sadevesiä, jotka
eivät ole koskaan päässeet järveen. Kun hän
laittaa kirjan saunassa, jossa ei ole tuliputkea,
mutta jossa on viimeinen metsän tuuli, joka
kulkee vanhan kylän kautta, pimeys alkaa liikkua.
Se ei ole hengitys. Se on muisti, joka haluaa
olla muistettu.
Kello on kaksi yötä. Juhannus on kaukana. Mutta
järven reunalla, missä kylä oli, nousee valo –
ei liekki, ei tähti, vaan kuva: viisi naista,
jotka kantavat kiveä, joka ei ole kivi, vaan
koko kylän nimi. Nainen ei puhu. Hän ei itse.
Hän nostaa kirjan ylös, laittaa sen kiven päälle,
ja kääntää selän. Saimaa on hiljaa. Sauna on
kylmä. Kaupunki ei tiedä, että se on jo kadonnut.
Mutta nainen tietää: juhannuksen taika ei ole
taika. Se on viimeinen sääntö, jonka kaupunki
unohti – kun jokainen järvi vaatii kylmän
muistamisen, muuten se syö kaiken. Hän ei palaa
takaisin. Hän jättää kirjat järven pohjalle. Ja
kun ensimmäinen kevät tulee, ei yksi lintu laula
kylän paikalla. Vain pimeys, joka ei enää kysy.
