Talven pimeys peitti Kainuun metsät, kun Nainen,
entinen sotilaslääkärin apulainen, nukkui
rauhallisesti Tornion vanhainkodin huoneessa,
jossa viimeiset kahdeksan vanhusten hengitys oli
kuultavissa kuin talven tuuli puunrungossa. Hän
oli viimeinen, joka yhä käytti
Kansanvaltuuskunnan teknologiaa: kylmästä
metallista, käsillä käytävää laitetta, joka imee
kipua ja muistia vanhoista kehoista ja siirtää
ne metsän syvyyksiin. Teknologia oli sodan
jälkeen tehty – ei auttamaan, vaan vähentämään
kuolleiden määrää, kun hoivaresursseja ei ollut,
kun lapsia oli kuollut, kun koko kansa oli
kadonnut kylään.
Kun vanha Jussi kuoli kolmannen yönä, laite ei
sulattanut hänen muistiaan metsään. Se pysähtyi.
Hän näki sen – punaisen, kääntyvän kärjen, joka
vilkaisi kuin Kalevalan hirviön silmä. Sama
tapahtui seuraavana yönä: Elina, joka oli käynyt
järven reunalla 1918, ei kuollut – hän istui,
katsoi ikkunasta, ja sanoi äänettömästi:
"Tulette takaisin." Nainen tiesi:
teknologia oli
rikonut vanhan säännön. Kuolema ei saanut olla
helppo. Se ei saanut olla koko kansan yhteinen
rauha.
Hän meni metsään, jossa oli viimeinen säilynyt
sauna, jossa ei ollut sähköä. Hän asetti
laitteen kivelle, kuten isänsä oli opettanut
sodan aikana, kun kuolemat oli pakko tulkita
tarkoituksellisiksi. Laitteessa oli kaksi
sääntöä: yksi – ei koskaan käytä sitä enemmän
kuin kerran yössä. Toisaalta – ei koskaan käytä
sitä, jos kuollut on nähnyt järven pimeyden.
Nainen oli rikkonut molemmat. Ja nyt metsä puhui.
Puut olivat alkaneet värähdellä. Ei tuulesta. Ei
lehdistä. Vaan kuin ne olisivat muistaneet, mitä
ne olivat nähneet – kylmät jääkärit, jotka
olivat haudattu ilman hautajaisia, lapset, jotka
olivat kuolleet nälkään, ja vanhat, jotka olivat
jätetty kuolemaan yksin. Ne eivät halunneet
rauhaa. Ne halusivat muistia. Ja ne olivat
alkaneet ottaa sen takaisin.
Nainen kaatoi laitteen kuumalle kivelle. Se
hengitti kerran, sitten katkesi. Koko metsä
hiljentyi. Vain yksi puu jäi – se, joka oli
kasvanut vanhan saunan vieressä. Sen latvus oli
yhä kylmä, mutta sen runko oli lämmittänyt. Hän
puhui äänettömästi: "Rauhaa." Ja puu,
joka oli
kuullut koko sodan, kääntyi hitaasti, ja sen
lehdet laskeutuivat kuin vanhojen ihmisten
verhot. Nainen meni takaisin koteen.
Vanhainkodin viimeinen elävä asukas nukkui
rauhallisesti. Laite oli tuhottu. Mutta metsä
oli jälleen kuullut.
