Sotien välinen aika oli hiljainen, kun
PohjoisSuomen järven rantaan tuli nainen, joka
oli kadottanut miehensä Vienan rannalla. Hän ei
puhunut enää, mutta rakensi talon kivestä ja
metsänrunkoista, kuten ennen sotia tehtiin.
Saunansa hän käänsi aina itään, kuten isoisänsä
opetti, ja poltti puuta, joka hengitti vanhan
metsän tuoksua. Hän työskenteli kalastamalla,
mutta ei koskaan myynyt kalaa. Kaikki, mitä hän
saattoi, hän antoi talon pohjalla olevan kiven
päälle — kiven, joka oli kuumempi kuin muut, ja
joka särkyi hieman, kun hän lauloi hiljaisesti.
Taika alkoi talven ensimmäisessä pimeydessä. Kun
hän laski verkkonsa syvälle, verkkoon tarttui
kivikoru, joka ei ollut kiveä eikä metallia. Se
oli kuin muinaisen runon jäljennös, peitetty
kalkkikiveä ja kalavuonolla. Kun hän kosketti
sitä, se lauloi. Ei äänellä, vaan sisässä — kuin
vesi, joka kertoo, mitä se on muistanut. Runo
kertoi talvisodan kadonneista, jotka olivat
jääneet järven pohjaan, kun sotilaat olivat
pyrkineet läpi jään. Ei kertomuksia, vaan
tunteita: kylmä, yksinäinen, rakastettu.
Hän tiesi, että järvi ei salli kiven ottamista.
Se oli osa maan luontoa, ei esinettä. Kukaan ei
saanut ottaa sitä pois, koska silloin järvi
menettäisi laulunsa — ja kaikki, jotka olivat
kuolleet sen pohjalla, menettäisivät muistonsa.
Nainen tiesi sen, koska hän oli kuullut sen
laulun, kun hän oli nukkunut saunassa, ja kivi
oli värähdellyt hänen luidensa sisällä.
Kun ensimmäinen kevät tuli, hän veti kiven ylös.
Ei koskaan. Hän pani sen takaisin, ja lauloi
sitä varten. Jokaisena yönä hän istui rannalla,
ja lauloi. Hän ei enää kaivannut kaloja. Hän
rakensi uuden laulun — yhden, joka oli hänen
omaansa, mutta joka kertoi myös muitten
kadonneiden nimiä. Hän menetti lihansa, mutta
hänen silmänsä kirkastuivat. Hän ei ollut enää
vain nainen, joka oli kadottanut miehensä. Hän
oli järven pohjan laulaja.
Lämmin tuli, kun hän sai kuulla ensimmäisen
vastalaulun. Se tuli veden alta — vanha mies,
joka oli kuollut rauhassa 1940luvun lopulla. Hän
ei nähnyt häntä. Hän kuuli hänen laulunsa. Ja
sitten toisen. Ja kolmannen. Järvi oli muistanut.
Ja nainen oli tehnyt sen mahdolliseksi.
Hän ei enää asunut talossa. Hän asui rannalla,
viidentoista metrin päässä. Saunansa hän käytti
vain laulamiseen. Hän oli muuttunut. Ei
muinaiseksi olennoksi. Ei taikaolennoksi. Hän
oli yksi ihmisen, joka oli ottanut vastuun. Ja
järvi, joka oli muistanut, oli vastannut.
