Hän kulkee Västerbottenin rajojen takana,
kädessään viimeinen luonnonpuu – kuusen kaksi
metriä pitkä runko, jota ei ole saatu
kasvatettua enää seitsemästä vuodesta. Sähköinen
muisti, joka kantaa talvisodan kauhuja, on
vangittu sen sisään. Metsänkävijät eivät enää
kävele, vaan kulkenevat silmälasien läpi, mutta
hän on erakko. Hän ei ota kuvia. Hän muistaa.
Viidennessä päivässä sähköinen pilvi tukahduttaa
kaikki signaalit. Käytössä oleva muistipuu alkaa
heikentyä. Sen sisällä oleva ääni, joka on ollut
viimeinen lapsenlaulu talvisodan pakolaisilta,
alkaa vääntyä. Hän ei tiedä, mikä on väärin –
mutta metsä tietää.
Kun hän jättää tien, hän ei enää näe kenttiä.
Puut eivät ole kuolleita. Ne ovat heränneet.
Juuret nousevat maasta kuin sormet, ja ne
kääntyvät hänen puoleensa. Yksi puu kaatuu – ei
tuulesta, vaan halusta. Sen lehdet ovat kuvia:
sotilas, joka luo kylmän kahvin tien varrelle;
nainen, joka kantaa viimeistä leipää rinnassaan;
lapsi, joka laulaa Kalevalan säkeitä ilman ääntä.
Hän yrittää palata. Mutta metsä ei anna. Se ei
ole karku. Se on kysymys. Hän on viimeinen, joka
muistaa. Ja muisti on maksu.
Hän istuu puun juureen. Käyttää viimeistä akkua,
joka lataa muistipuun. Ääni nousee – ei laulu,
vaan hiljaisuus, joka on koko kansan kyyneleet.
Hän antaa sen. Hän syö puun lehdet. Syö niiden
sisällä olevan kauhun. Syö sen, mikä jää
jäljelle kun sota on unohtunut.
Kun hän herää, puu on kadonnut. Hän on yksin.
Mutta metsä on hiljaa. Ja ensimmäinen kevätpilvi,
joka on noussut seitsemän vuoden ajan, alkaa
valua maahan. Sen alapuolella, kahden metrin
syvyydessä, on uusi puu. Se ei ole kasvanut. Se
on syntynyt.
Hän ei ole sankari. Hän on vain nainen, joka
muisti.
Ja metsä, joka muisti koko kansan, on nyt taas
elossa.
