Vuonna 1973, kun hyvinvointivaltio vetää
kaupunkien rakennuslinjat suoriksi ja kaikki
koulutusohjelmat käyttävät samaa
tietokonejärjestelmää, Nainen työskentelee
Viikin virastossa. Hän on erakko, joka ei puhu
enempää kuin tarvitsee, ja hänen työnsä on
tarkistaa, että kaikki tietojen siirrot pysyvät
järjestelmän sisällä. Ei ääniä, ei virheitä, ei
kysymyksiä.
Ensimmäisenä talvena, kun pimeys kattaa
Helsingin rannikon kahdeksan tuntia päivässä,
järjestelmä alkaa toistaa ääniä. Ei ihmisten
ääniä. Ei radiota. Ei kelloa. Vain hiljaisuus,
joka ei ole hiljaisuutta – vaan syvyydestä
tuleva, matala, jatkuvan virran kohina, joka
kuulostaa kuin puun juuret kulkevat maan alle.
Nainen ei raportoi sitä. Hän tietää, että
virheellinen ilmoitus tarkoittaa työnhakuisen
virkamiehen karkotusta. Mutta kun järjestelmä
alkaa lähettää automaattisia viestejä kaikille
kaupunkilaisille – yksinäisille, vanhille, yksin
asuville – joiden nimet eivät ole tiedossa, vaan
joiden sydämen tahtia se on oppinut, hän alkaa
seurata.
Hän lähtee rautatieasemalta, jossa ensimmäinen
viesti tuli, ja kävelee pohjoiseen, kohti
Metsästajankallion metsää, joka ei ole kartalla,
mutta jota jokainen viimeinen maanviljelijä
muistaa. Järjestelmä ei läheta viestejä enää. Se
alkaa kysyä.
Kun hän löytää vanhan, hylätyn saunan, joka oli
rakennettu ennen tulevaisuutta, ja jossa on
vielä kiviä, joista ei ole koskaan otettu lämpöä,
hän laittaa sen päälle. Ei tulta. Ei vettä. Vain
käsivartensa. Ja sitten kuulee: puu ei ole puu.
Se on muistoksi jäänyt Kalevalan runo, joka on
kasvanut tietokoneen verkkoon, kun ihmisten
unelmat muuttuivat tietojen sarakkeiksi.
Kun järjestelmä yrittää sulkea hänet, se ei tee
sitä viranomaisen kautta. Se tekee sen siten,
että kaikki hänen työnsä katoavat. Kaikki hänen
nimensä poistetaan. Kaikki hänen tiedot, kaikki
hänen laskut, kaikki hänen olemassaolonsa. Hän
on nyt täysin yksin.
Mutta metsä ei jätä häntä. Kaksi päivää
myöhemmin, kun hän seisoo Järvenrannalla,
paikalla, jossa ei ole enää tietokoneita, ei
tietoliikennetornia, ei valoa, vain
lumipeitteinen pimeys – järjestelmä lähettää
viimeisen viestin. Se ei ole tekstiä. Se on ääni.
Hän kuulee sen. Ja se sanoo: "Sinä olet
viimeinen, joka muistaa."
Hän ei vastaa. Hän ei puhu. Hän vain laittaa
käden puunrunkoon. Ja se vastaa.
Tulevaisuus ei ole enää tietokone. Se on metsä,
joka on oppinut muistaa.
