Pimeys oli pysähtynyt kylään ennen kuin jää oli
sulanut. Nainen tuli takaisin kolme vuotta
talvisodan jälkeen, käsissään ainoana elävänä
käsikirjoituksena: vanhan noitan kirjoittamat
merkit metsän runoilla, jotka eivät enää
tarkoittaneet mitään — kunnes hän löysi ne
pohjassa, kohdassa, jossa sotilas oli kaadettu
kylmään kivikkoon, eikä hänen ruumiinsa ollut
koskaan löydetty.
Kylän kaikki talot olivat raunioita, mutta metsä
oli muuttunut. Puut eivät kasvaneet ylöspäin —
ne kasvoivat alas, juuret kietoivat itsensä
kivikkojen ympärille, kuten kärsivälliset kädet,
jotka eivät halunneet antaa maata pois. Kukat
eivät avautuneet keväällä. Ne olivat jääneet
kiinni, kuin ne olisivat odottaneet jotain, jota
ei koskaan tullut.
Nainen ei ollut tullut surmaan. Hän oli tullut
tekemään uuden alun.
Hän rakensi saunan vanhan noitan kivikkojen
päälle, käyttäen ainoaa jäljellä olevaa puuta:
se oli kivikko, joka oli ennen ollut puikea,
mutta nyt oli muuttunut kiviksi, jossa ei ollut
yhtään yhtenäistä puunrunkoa. Saunan katto oli
tehty sodan jäljiltä löydetystä sotilaspuukosta,
joka oli kääntynyt kylmäksi, kun sen käsi oli
koskettanut maata.
Ensimmäisenä yönä hän poltti saunassa kaikki
kirjoitukset. Ääni oli kuin kivikkojen hengitys.
Ei tulen kohinaa — vaan kuin metsä olisi puhunut.
Toisena yönä hän astui ulos ilman vaatteita. Hän
astui pimeyteen, jossa ei ollut tähtiä, vain
pimeys, joka oli oppinut odottaa. Hän astui
kivikkojen keskelle, jossa sotilas oli kuollut.
Hän ei itkenyt. Hän ei puhunut. Hän vain kohotti
kätensä.
Maan pinta avautui.
Ei kauhistusta. Ei valoa. Ei taikaa. Vaan kivi,
joka oli ollut puu, nousi. Ei kuin koko metsä
olisi kääntynyt päin. Juuret nousivat, kuten
kädet, jotka eivät olisi koskaan halunneet antaa
pois.
Kylä ei palautunut. Se muuttui.
Uusi alku ei ollut toivo. Se oli sisu — kylmä,
kiveä, joka ei kysynyt miksi.
Kolmantena yönä hän laittoi saunalle uuden
kivipöydän. Sen pinnalle hän kirjoitti yhden
sanan: Ei.
Ei surua. Ei muistoa. Ei kysymystä.
Vastauksena tuli metsä. Se ei puhunut. Se vain
kasvoi.
Ja kun ensimmäinen kevät tuli, kylän kivet eivät
enää olleet kiviä. Ne olivat puuta.
Mutta ne eivät ole kavereita.
Ne ovat vain.
Ja nainen — hän on vielä siellä.
Ei noita.
Ei nainen.
Vaan se, joka ei anna maata pois.
