Kesäkuun 18. päivänä 2047, kun lämpötila laskee
ensimmäistä kertaa viidennellä vuosikymmenellä,
järven pinta jäähtyy niin kovasti, että sen alle
jäävät muistot eivät haihduta — ne jäävät kiinni,
kuten vanhojen kankaiden lämpö. Ilmasto on
muuttanut järvet eläviksi muistojen arkistoiksi:
kukaan ei enää puhu kivusta, mutta järven
reunalla seisova nainen näkee koulukiusaamisen
jäljet — nuoren tytön käsivarsien haavat, koulun
portaiden kiskon, kaksi kättä, jotka pitivät
häntä paikallaan — kaikki peilautuu jään alle,
selkeänä kuin vaaleanpunainen lanka.
Hän ei ole palannut kotiin pelkästään vanhempien
haudalle. Hän on tullut siksi, että hän tietää:
metsän sydämessä, missä talvisotaveturi on
jäänyt hengissä, asuu noita. Ei kaukaisen
mytologian olento, vaan vanha nainen, joka on
opiskellut järven taikaa — kuinka muistot eivät
kuole, vaan jäävät. Hän ei lue kirjoja, vaan
kuuntelee jään ääntä. Hän tuntee, milloin kivu
on liian raskas.
Nainen menee metsään, jossa pimeys ei ole vain
puutteen, vaan elävän täyttymyksen. Hän ei puhu.
Hän ei kysy. Hän istuu noitan luo, ja noita
laittaa käden jään päälle — kohdalle, jossa
naisen muisti jäähtyi koulun kahvissa. Jää
hengittää. Muisti nousee, ei kuten kuvia, vaan
kuten tuuli, joka kertoo, mitä ei koskaan
sanottu: kuka oli viimeinen, joka puhui hänelle
ennen kuin hän lopetti puhumisen. Kuka kattoi
hänen silmänsä, kun hän yritti hyväksyä, että
hänen kivunsa oli turha.
Noita ei tee taikaa. Hän vain antaa muistolle
olla.
Kun nainen lähtee, järven pinta on jälleen peila.
Mutta nyt se heijastaa hänen kasvonsa — ei
kiusaajan, ei koulun sääntöjen, vaan hänen
omansa. Hän ei ole pelastettu. Hän ei ole
vähennetty. Hän on muistettu — ja se on riittävä.
Talvisotaveturin raunioissa, kun pimeys alkaa,
hän palauttaa kaksi kivikappaletta järveen. Yksi
on vanhan koulun kellosta. Toinen on hänen oma
käsivartensa, joka ei enää pelkää kosketusta.
Jää ei sulane. Se on nyt osa taikaa.
Sisu ei ole rohkeus. Se on se, että jatkat,
vaikka muisti on jäässä.
