Kesäkuun viimeinen päivä, PohjoisKarjalan järven
pohjalla, jossa jää ei enää sulanut seitsemästä
vuodesta. Nainen, entinen kansallinen hiihtäjä,
kulkee kengillä, jotka ovat kääntyneet
puunjuuriksi. Hän ei puhu. Ei ole puhunut
seitsemän vuotta. Talvisodan jälkeen hän oli
tullut takaisin, mutta koko kylä oli kadonnut –
joko kuollut tai pakoon. Järvi oli muuttunut. Ei
vain jäässä. Sen pohja oli muuttunut maailman
säännöksi: mikä kuolee sen alle, pysyy – ei
hengittää, ei ruhje, ei unohda. Kylmä säilyttää.
Kylmä muistaa.
Hän oli tullut etsimään veljeänsä, joka oli
kadonnut kahden viikon ajan, kun hän oli ollut
rintamalla. Mutta järven pohjalla oli jo hänen
ruumiinsa – eikä se ollut kuollut. Se oli jäänyt
seisomaan, käsillään kohdalla sydäntä, kuten
hiihtäjä, joka odottaa lähtöä. Hänellä oli vielä
hengitys. Mutta se ei ollut elämää. Se oli
hiljaisuuden kappale.
Nainen kaivaa. Käyttää käsillään, sormillaan,
sitten kivellä. Kaivaa kuin hän olisi kerran
kaivannut lumessa, kun hän voitti. Mutta täällä
ei ole lumia. Vain jää, joka ei sulaa, vaan
nousee. Järven pohja ei ole maaperää. Se on koko
talvisodan kuollut hengitys. Kukaan ei ole
koskaan sanonut sitä. Mutta nyt hän näkee:
jokainen, joka on kuollut täällä, on jäänyt
osaksi järveä. Ja järvi on jäänyt osaksi
maailmaa. Se ei ole vain jää. Se on muistin
kylmä muisti.
Hän päättää. Ei kutsu apua. Ei palaa kylään. Hän
asettaa itsensä järven reunalle, ottaa pois
vaatteensa, ja laskeutuu. Ei hengity. Ei liiku.
Hän ei ole kuollut. Hän on tullut osaksi. Järvi
sulauttaa hänet. Hän ei ole enää nainen. Hän on
hiljaisuus, joka ei päästä vapauttamaan. Jää ei
enää sulaa. Se ei koskaan sulaa. Kylmä on
muuttunut maailman säännöksi: mitä kylmä muistaa,
se pysyy. Ja mitä pysyy, se ei enää ole kuollut.
Se on vain – olemassa.
Kolme päivää myöhemmin kylän vanhin, joka on
käynyt katsomassa, löytää vain jäässä seisovan
vaatteet. Ja käsissään – yhden hiihtosauvan,
joka on muuttunut puuksi.
