Nainen palaa Karjalan rannikolle vuonna 1947,
kun lumipeitteinen järvi on jo kaksi vuotta
nukkunut ilman kalastajia. Hän kuljettaa
mukanaan isän raskaan puukon, joka on kohdannut
kylän pimeän – se ei vain leikkaa, vaan kertoo.
Järven pohjalla on kivi, joka muistaa. Kun lumi
sulaa, se näyttää sotilaiden kasvot: ne, jotka
eivät ole haudattu, vaan jääneet jäällä, kun jää
suloi.
Kylässä ei ole saunoja enää. Ne purettiin sodan
jälkeen, koska niissä oli nähty ihmisten
hengitystä, joka ei kuollut. Nykyään kyläläiset
puhuvat vain silloin, kun kylmä pakottaa. Nainen
menee järven reunaan, ja kun hän asettaa puukon
kiveen, se alkaa lämmetä. Ei liekkiä – vaan
muistoa. Näkee isänsä kääntymään takaisin, kun
hänen joukkonsa joutuivat jäämaan kylmään. Hän
ei kuule hänen ääntään. Hän näkee sen, miten hän
kääntyi – ei pelon takia, vaan koska hän tiesi,
että järvi ei salli kuollutta päästä.
Kivi ei ole vain muistojen säiliö. Se on
rajoitus. Kukaan ei voi ottaa sitä pois. Kukaan
ei voi kaivaa sitä. Se on osa maata. Kun Nainen
yrittää siirtää sitä, kylmä tulee – ei
ilmastosta, vaan maan sisältä. Hän näkee kaksi
naista, jotka olivat kadonneet 1940, kävelemässä
järven pinnalla. Eivät hengissä. Eivät kuolleina.
Vaan jääneinä. Kuten kivi.
Hän jättää puukon kiveen. Ei palaa. Ei kutsu
apua. Hän menee metsään, jossa puiden juuret
ovat muuttuneet kädiksi – ne tarttuvat
hiihtolatuksiin, kun kylmä tulee yli 40 asteen
alapuolelle. Kyläläiset eivät enää puhu. He vain
katsovat, kun hän kääntyy takaisin. Hän ei tiedä,
onko hän kuollut. Tai onko kivi ottanut hänet.
Sisua ei ole enää tarpeen. Se on muuttunut
muistoksi. Ja muistot eivät anna päästä.
