Mies kulkee Karjalan tuhkametsissä, jossa
talvisodan jälkeen ilmasto on muuttunut: lumet
eivät enää sulje, vaan pohjavesi kuivuu ja puut
kääntyvät mustiksi, kuin ne olisivat syötyjä
kuumalla hiekalla. Sota ei ole ollut viimeinen –
se on jäänyt maahan, ja sen jäljet nälkäisinä
tuulina, joka kuljettaa hiljaisuuden mukaan. Hän
on viimeinen, joka ei ole lähtenyt. Hän ei ole
sotilas, ei myöskään poliitikko. Hän on erakko,
joka on muistanut, kuinka saunassa leijui
Kalevalan runoja, kun puut vielä kertovat.
Hänellä on yksi sääntö: saunan tuli ei saa olla
kylmä. Ei koskaan. Se on ainoa tapa, jolla hän
pitää yhteyden metsänhenkiin – niiden, jotka
eivät ole vielä kuolleet, vaan muuttuneet puiksi,
joiden juuret piilovat pimeydessä. Kun kylmä
tulee, hän sytyttää puun, joka on kaadettu
sotien aikana, mutta joka ei ole kuollut täysin.
Sen sisällä on vielä lämpöä, joka ei kuulu
maailmaan, joka on muuttunut.
Kolmannella viikolla ilmasto kääntyy. Tuuli
tuottaa pimeyttä, joka ei ole vain puuton, vaan
elävä – se hengittää kuin vanha järvi, joka on
unohtanut kuinka hengittää. Hän näkee kuvia:
karjalaisten naisten hiukset, jotka ovat
muuttuneet männynjuuriksi, ja miesten silmät,
jotka ovat muuttuneet kiviksi. He eivät ole
kuolleet. He ovat muuttuneet. Ja ne kertovat
hänelle: jos saunan tuli sammuu, metsä muuttuu
täysin kuivaksi, ja ei ole enää paluuta.
Hän ei lähtee. Hän ei pyydä apua. Hän vie
viimeiset puut, jotka ovat jäljellä, ja rakentaa
saunan ympärille kehän – kahdeksan puuta, kuten
Kalevalassa kahdeksan vuotta kesti. Hän sytyttää
sen. Tuli ei kohoa, vaan leviää alaspäin, kuin
vesiputous. Se syö pimeyttä, ei liekkiä. Maan
pinta alkaa pehmetä. Ensimmäinen sade, viimeinen,
tulee viikossa. Se ei ole vettä – se on metsän
hengitys.
Kolme päivää myöhemmin, kun kylmä on karkotettu,
hän istuu saunassa. Hän ei puhu. Hän ei itke.
Hän kuuntelee. Ja kuulee – ensimmäisen kerran
vuosien ajan – pienen kukan, joka kasvaa saunan
ulkopuolella. Se on musta, mutta sen keskellä on
valkoista. Se ei ole mikään tavallinen kukka. Se
on ensimmäinen merkki: metsä muistaa. Ja hän on
vielä täällä.
Toiveikkuus ei ole ilo. Se on se, joka jättää
tulen syttyneeksi, kun kaikki muut ovat
lähteneet.
